Pikkukaupunki oli aivan ennallaan, syksyn punertamat koivut ja viileän autiot kadut aamuyöstä. Perjantaina mummi paistoi aprikoosiviinereitä ja minua itketti, minulla on niin kamala ikävä häntä ja aika kuluu liian nopeaa, minä en ole vielä valmis menettämään häntä. Vaarikin valitteli rintakipuja, vaikea hengittää, älkää menkö vielä, ettehän?


Lauantai olikin sitten vain kuplivaa, minulla oli kaunis valkoinen mekko ja kiharat olkapäillä, minä tanssin ja nauroin ja join ja juoksin poliiseja piiloon lähimetsikköön, kikatusta ja unohtuneet korkokengät kuluneilla rappusilla. Ajoimme taksilla Amelielle, valvoimme aamuun asti, söimme tortilloja (olin jo oksentamassa, kun muistin että helvetti en minä ole näin heikko ja nousin ylös ja pyyhin silmäni ja menin takaisin keittiöön) ja puhuimme ihan kaikesta mahdollisesti ja minä olin onnellinen. Lentokoneessa itketti, ilma oli pilvetön, talojen ja peltojen tilkkutäkki levittäytyi kauniina alhaalla mutta minun silmäni olivat lasia, minä pelkään mummin puolesta ja olen varma että tytötkin unohtavat minut vielä. Haluaisin ottaa koko elämäni sieltä ja tuoda sen tänne asfalttitaivaan alle, täällä minä haluan olla mutta en ehkä ilman heitä ja äh en minä tiedä enää mistää mitään.

Jim ei soittanutkaan.