Tänään minä katselin sadepisaroiden hidasta valssia ikkunalasin pinnalla ja tajusin ensimmäistä kertaa, että ikävöin pientä salaisuuttani enemmän kuin mitään muuta. Ikävöin kahdeksan kilometrin lenkkejä paastopäivien jälkeen, pakastevihanneksia, aspartaamin kaloritonta makua, oksentamista, suklaata sormenpäissä, ulospiirtyviä lonkkaluita, pieneneviä lukuja - minä ikävöin sitä tunnetta, kun leijuu kaksitoista senttiä maan yläpuolella ja joutuu nojautumaan seinään, kun yöllä hapuilee pimeässä keittiössä vesilasia turruttamaan vatsaa repivää tyhjyyttä, ikävöin epätahtiin lyövää sydäntä ja kylmyydestä täriseviä kapeita jalkoja, joita Jim hieroi ihan hijaa, hymyillen.

Mutta minä olen jo täällä, turvassa, en aio enää lähteä sille tielle (ja ppst, sinä lihava ruma tyttö, et sinä edes pystyisi siihen enää, näethän sinä minkä näköiseksi olet itsesi päästänyt, sinä lihava lehmä), en, minä taistelen. Minä pysyn lujana. Minä haluan elää, ihan oikeasti.  Minä haluan elää.

mutta ehkä silti vielä joskus

Mutta minulle jää kertomus joka muistuttaa elämääni

Minulle jää ylleni satanut puiden pöly

Minulle jää salaisuus jota en kertonut kenellekään

Minulle jää unet joissa peurat puhuvat

Minulle jää villikuminan tuoksu hiljaisella aukiolla