Tänään kävin kahvilla Purjepojan kanssa, puhuimme kauan, minun syömistaustastani ja hänen itsemurhayrityksestään ja talvesta ja onnellisuudesta ja siitä, kuinka ihmiset ovat liian usein liian hiljaa kun tuntuu pahalta. On vähän helpompaa, kun nyt joku täälläkin tietää.

Lupasin äidille syöväni ulkona, mutta käännyinkin Subwayn ovilta takaisin ja kävelin viileänkoleaan syysiltapäivään. Istuin puistonpenkille, huimasi vähän, tuntui kuin olisin palannut entiseen - tyhjä vatsa ja turvallinen, lämmin, ontto olo rintalastassa. Pelko oli kuitenkin jossain siellä, lähellä, sillä minä en tiedä mikä se oli joka sai minut pakenemaan taas ruokaa. Oliko se tahto, päättäväisyys, vanha tottumus vai jokin pimeä kohta kylmän maidonvalkean ihon pinnassa, jokin joka on heräilemässä taas, kerää voimiaan ottaakseen minut taas valtaansa? Minä en tiedä. Mutta sen tiedän, että koko kehoni huutaa ruokaa ja vapisee energianpuutteesta (haha, ja minähän olen syönyt tänään, onpa minusta tullut heikko), ja se on hyvä.

Se tyttö koulussa työnsi tänään hänelle tarjotun jogurtin pois nähtyään sen ravintosisällön, sanoi siinä olevan enemmän kaloreita kuin hän normaalisti syö päivässä. Kaikki katsoivat oudoksuen, hän ei välittänyt ja minä ymmärsin. Näin sen hänestä jo kauan sitten, kyllä minä tunnistin, näin arvet ranteessa ja bambijalat, niin laihat, että teki pahaa katsoa koska olen kateellinen.

Nälkä nälkä nälkä NÄLKÄ mutta minä taistelen

takaisin keijumetsään, elodie

(500kcal, tunti kävelyä ja tunti body pumpia)

juokse, lihava tyttö, juokse