Tämän illan piti olla täydellinen ja sitä se kai olikin, mutta nyt istun tässä, yksin, en halua nousta tai mennä suihkuun tai syödä tai puhua kenellekään, en halua nähdä ketään, en halua katsoa itseäni peilistä tai jaksa pyyhkiä kyyneleitä, en jaksa yrittää ymmärtää miksi minusta tuntuu näin pahalta mutta jotain tummaa sydämen pinnalla ja se ei lähde pois vaikka minä revin kaikin voimin. Jokin on nyt erilaista ja minä lähinnä inhotan itseäni. Avaan kylpyhuoneen peilikaappien ovet etten joudu katsomaan itseäni silmiin pestessäni hampaita ja ryömiessäni lakanoihin valot sammuksissa. Unohdusta, unohdusta ja unta, minä pyydän. Rinnassa painaa huoli kuin sata kiloa lyijyä, mitä jos minä menetän hänet, älkää viekö häntä minulta pois. Ja sitten onkin vain tyhjää.