Anteeksi kun kirjoitan taas, mutta ahdistaa. Paljon.

Samuelin ja minun tarina taitaa loppua tänään, enää ei ole rakkaudesta jäljellä kuin se toinen puoli, musta ja sakeana hiilloksilta nouseva katkeruus, epätasapaino, vain minua kiinnostaa ja siksi minä annan olla. Ei tunnu miltään, mutta sen tiedän, että tätä minä en ansaitse, vastaajassa roikkumista ja anovia tekstiviestejä joihin ei kuitenkaan vastata. En minä jaksa tällaista. En vain jaksa. Minä rakastan Samuelia kuin heikkopäinen, roikun hänessä kuin hukkuva viimeisessä ajopuussa, palelen luihin ja ytimiin ja olen vihdoin tullut siihen pisteeseen että sattuu vähemmän päästää irti ja upota, keuhkot täynnä suolavettä, ehkä kipu vajoaa mukanani.

Ainoa ongelma on, että saatan olla raskaana. Pää on pyörällä, minä tuijotan vatsaani peilistä, mitä jos siellä kasvaa pieni olento, puolet minun virheitäni ja puolet Samuelin täydellisyyttä, ei näin voi tapahtua minulle, mitä jos mitä jos mitä jos. Ja minä haluaisin vain hukuttautua lattiakaivoon tai maalata verelläni sydämen eteisen peiliin, mitä helvettiä minun pitäisi tehdä?