Jouluna matkustin Pikkukaupunkiin, leivoin mummon kanssa pullaa, nukuin pitkään, söin liikaa, ostin 25 tuuman tummansiniset farkut, itkin autossa kun veli huusi äidille ja unohdin, miltä tuntuu katsoa peiliin ja inhota. Olin kai onnellinen.

Nyt muistan taas.

Samuelista ei kuulu mitään, hän kriiseilee jotain ja antaa minun hengittää keuhkot täyteen epätietoisuutta, ahdistusta, epätoivoa ja vihaa. Hän on välillä niin vaikea. Kuin umpisolmu joka pitää elämäni kasassa, mahdoton selvittää, turhauttava ja raivostuttava mutta silti kaikki mitä tarvitsen. En oikein tiedä enää mitään mistään.