Kaikki on vuoristorataa edelleen, ylämäet seuraavat pudotuksia, romahdukset onnistumisia. En osaa vieläkään eritellä tunteitani tai edes tiedä, mitä oikeasti ajattelen: nyt minun kuuluu olla iloinen, nyt ehkä vihainen, surullinen, ahdistunut, iloinen jälleen. Väsymys on lamaannuttavaa. En halua jäädä hetkeksikään yksin, ja vietänkin enemmän aikaa Avan kanssa kuin ennen; sekään ei kuitenkaan enää tunnu turvalliselta, ei enää kun minun verkkokalvoilleni on piirtynyt kuva ihon läpi piirtyvistä kylkiluista ja selästä, jonka kaarien pinnalla ei ole grammaakaan ylimääräistä. Tuntuu niin pahalta kadehtia ystäviäni, mutten voi lopettaakaan. Koulussa olen kuitenkin suurimmaksi osaksi onnellinen (kai?), aina silloin kun Samuel ei vilahda nurkan taakse katseessaan vain sulaa kylmyyttä tai se yhdeksäsluokkalainen keijutyttö kävele ohi nauraen, vesilasi lounaanaan. Kaikki on ihan hyvin kuitenkin.

Yritin tänään keksiä oikeita sanoja kuvaamaan sitä, kuinka paljon vihaan vartaloani ja syömistottumuksiani. En keksinyt. Ymmärsin, että itseinhosta on tullut standardi - se olotila, johon aika palaan. Ei minulla ole sanoja kuvaamaan hengittämistä tai sydämen sykettä rintalastan alla, ne ovat aina olemassa, ne pitävät minut hengissä, ne eivät lakkaa olemasta hetkeksikään. Ne eivät koskaan petä, ovat aina siellä jossain, mitä tahansa tapahtuukin; samoin minun vihani. Minun vihani sykkii hiljaisena, pumppaa epätoivoista raivoa suoniini, vetää keuhkoni täyteen pettymystä kerta toisensa jälkeen. Ne ovat. Minun vihani on.

Olen puhunut vähän sen sinisilmäisen pojan kanssa, sen, josta en tiennyt kuin nimen vaikka hänen kätensä olivat jo monesti työntäneet lanteeni parvekkeen kaidetta vasten humalan ja himon turruttaessa kylmyyden iholta. Hän vaikuttaa mielenkiintoiselta, haluaisin tutustua häneen todella. Toisaalta minua pelottaa sillä pilaan kuitenkin kaiken, niin käy aina, niin minä aina teen.