Päivät kiitävät ohi hymyillen vain luovuttaakseen minut ahdistukselle aina uudelleen, jokainen ilta on edellistä kamalampi, jokaisella kerralla olen lähempänä luovuttamista. Minä en vain enää jaksa tätä kehoa, en minä ole se lihava tyttö joka katsoo peilistä takaisin kädet kylkien suojana ja kasvot itkuista läikikkäänä; minä haluan olla vain suhinaa tuulessa kun pyöräilemme nauraen Avan ja Sirenan kanssa keskustan kesäkatuja, farkkusortsit bikinin yläosa löysä toppi huivi hiuksiin solmittuna ja jotain muuta kuin tämä löysä, liian suuri, joka suuntaan valuva kehoni, jota en enää edes tunnista omakseni. Vartaloni vaikeuttaa jo minun ja ystävieni kanssakäyntiä, en jaksa aina olla Avan ja Sirenan lähellä, heidän vatsalihaksena ja linnunranteensa nauravat ivallisesti rasvan peittämille reisilleni, hengitys pysähtyy puolitiehen ja joudun pakenemaan vessaan, happea ja nöyryytystä rauhassa sisään ulos sisään ja hymyillen takaisin. Tiedän pilaavani kesäni, jos näytän tältä vielä silloin. Ja aika menee niin nopeasti ja minä olen yhä vain oksettava, kuka voisi kellot seisauttaa ja niin edelleen, minä en jaksa.

Tapan itseäni jokaisella suupalalla minkä syön. Miksen voi lopettaa, miksen osaa enää, miksi miksi miksi? Siksi minulla on enää tasan kaksi vaihtoehtoa: laihdu tai kuole.

Ja minä lupaan.