Tuntuu, kuin minua revittäisiin kahteen suuntaan.

On se valoa hehkuva, ääneen naurava elodie, joka herää aamulla hymyillen, venyttelee ja nousee, katsoo peiliin hetken miettien kunnes jatkaa hymyilyään, ei niin paha, tänään minä kelpaan. Hän meikkaa, vetää ylleen farkut ja vaalean neuleen, kävelee aurinkoloskassa kokeeseen ja täyttää tyynenä konseptia vinolla käsialalla tunnin, ehkä kaksi, poistuu luokasta ja räjähtää nauruun käytävällä, kun ymmärtää epäonnistuneensa täysin. Elodie ottaa kauniita ystäviään käsistä (he ovat kauniita, hän on ylpeä, he ovat niin kauniita ettei hän voi kuin hymyillä), suuntaa korot kopisten kauppakeskuksen iltapäivähälyyn, sovittaa mintunvihreitä farkkusortseja koossa 34 ja näyttää omasta mielestäänkin melkein siedettävältä,  ainakin niin lähelle, ettei siitä tarvi välittää. Jäätelöt kioskista toisen työhaastattelukutsun kunniaksi, metro takaisin keskustaan, kotiin, kauppaan - kotona elodie laittaa jotain hyvää ruokaa, syö sen hiljaisessa keittiössä ikkunasta ulos katsellen ja miettii kesää ja sinisiä silmiä, tulevia juhlia ja vapautta, kikattaa yksinään ja on sellaisella arkisella, hiljaisella tavalla niin onnellinen kuin rikkinäinen ihminen voi olla.

Menee tunti, ehkä kaksi, ja tämä elodie on poissa - tilalla on itku ja ahdistus, epätahtiin paniikin alla hakkaava sydän, hän hyperventioloi kyyneleitään ja seisoo peilin edessä neljäkymmentä minuuttia raapien kylkiään. Hän raapii, repii, lyö, huutaa, itkee, vihaa ulkonäköään ja luonnettaan ja epäonnistumisiaan ja ystäviään ja kaikkia, kaikkea, ihan kaikkea. Eniten itseään. Luettelee asioita, joita olisi valmis antamaan joko päästäkseen irti vartalostaan tai elämästä, mitä vain, hän antaisi mitä vain. Lopulta ilta vaihtuu aina yöksi, hämärä hukuttaa turtaan uneen, lepo pyyhkii tunteet pois kunnes aamuaurinko korvaa ne uusilla - toivo, helpotus, riemu, minä selvisin jälleen.

Ja uudestaan. Uudestaan, uudestaan, uudestaan eikä tämä koskaan lopu.

Huomenna pohjoiseen Avan kanssa, vielä neljä päivää minä leikin normaalia mutta viides jakso saa olla se, jolloin minä muutan kaiken. Takaisin vuoden takaiseen syksyyn, 200 tai ehkä 350 kilokaloria päivässä, kuntosalia ja huimaus suihkunlattialla, suoraan juoksumatolta vessaan kakomaan vatsahappoja kun tyhjyyttä huutava vatsa yrittää pakottaa kivun ja pahoinvoinnin pois. Ja yskiessäni verta minä hymyilen niin kuin silloinkin, sillä se on merkki voitosta. Minä voitan itseni, voitan tämän elodien, kaivan luurankoni kaapista ja hirtän minut sen tilalle hengariin, minusta tulee se kuka oikeasti olen tämän kaiken alla.

Rukoilen pitkästä aikaa. En jaksaisi enää epäonnistua.