Toiveita

Taas vierähti kuukausia, vuosia siitä, kun viimeksi kirjoitin. Ehkä inspiraationi kumpusi aina vain epätoivon huurteisesta pinnasta sydämellä, sillä nyt kun asiat ovat periaatteessa ehkä mahdollisesti ihan hyvin, en saa enää sanoja lauseiksi. Niin, kaikki on hyvin, pääsin yliopistoon ja muutamme Myrskylinnun kanssa pian pohjoisempaan, uusia tuulia ja jännityksen pyörryttävä into rintalastassa. En ole oksentanut, en paastonnut, vain inhonnut kehoani samalla passiivisella tavalla kuin jo pitkään. Olen tehnyt töitä ja matkustanut ja oppinut paljon välivuodestani. Ei sen kummempaa. Elämä rullaa eteenpäin, ja enimmäkseni olen ihan okei. Tämä blogi ei ole koskaan tuntunut kaukaisemmalta, mikä lienee ihan hyvä asia.

Se, mikä ei ole hyvää, on se miten poissa olen ollut. Poissa sinun elämästäsi, pieni pisamainen vesikeijuni. Olen seurannut elämääsi etäältä, iloinnut ilojasi ja surrut surujesi vuoksi, mutten vain ole kyennyt tuomaan sormiani näppäimistölle kommentoidakseni. Viimeviikolla kävelin Tampereen katuja ja toivon näkeväni sinut jossain, kadunkulmassa tai kahvilassa, puun varjostamalla puistonpenkillä. Enää en löydä blogiasi, enkä tiedä miten ottaisin yhteyttä ja olen huolissani.  Haluaisin kuulla sinusta, ja jos vain haluat antaa poissaoloni anteeksi ja ehkä vielä joku päivä taas keittää teetä pakastemarjoista tai juoda siideriä bussipysäkillä, olisin ikionnellinen. Toivon, että luet tämän. Toivon, että kaikki on hyvin.

Toivon, että elokuu tuo mukanaan auringon.

Long time no see, ihanat. En tiedä onko se tämä syksyinen harmaus joka sai minut kirjautumaan pitkästä aikaa bloggeriin, vilkuilemaan hämmentyneenä vanhoja postauksia ja tapailemaan näppäimistöä epäröiden koska enhän minä enää osaa kirjoittaa, mutta täällä minä joka tapauksessa olen.

Puolessatoista vuodessa on ehtinyt tapahtua valtavasti. Vanhempani ostivat pätkän rivitaloa, ja tänne minä olen tehnyt kotini, oman pesäni jota tulee ikävä, kun toivottavasti kesällä muutamme Myrskylinnun kanssa omaan asuntoon. Niin, hän on edelleen kuvioissa - pari viikkoa sitten kilistimme ravintolassa 1,5-vuotispäivämme kunniaksi, nauroimme turhalle merkkipäivälle ja tilasimme hetken mielijohteesta juustokakkua jälkiruoaksi. Minä rakastan häntä, valtavasti, niin valtavan paljon että ei enää edes satu, pelottaa vain. Hän on se mies, kenen kanssa haluan viettää loppuelämäni, mutta uskomattominta on se, että hän on saanut minut luottamaan siihen, että minä olen se nainen jota kohtaan hän tuntee samoin. Hän on tällä hetkellä armeijassa, ikävä on välillä turruttavaa ja välillä repivää mutta viikonloput on kuin taikaa, sillä sitä onnea mikä kumpuaa jostain rintalastasta kun talo on hiljainen ja turvallinen käsi silittää ohimennen hiukset lapaluiden välistä rinnoille, sitä ei voi uskoa eikä sille ole sanoja. Kirjoitan muuten myös keväällä ylioppilaaksi, lukio loppuu. Se on ihanaa ja haikeaa eikä minulla ole mitään tietoa siitä mitä aion ensi vuonna tehdä.

No, syömishäiriö. Elodie. Ystäväni se ei enää ole, sillä ei ole enää tummia kiharoita eikä valkoisia vaatteita ja kalpeaa syliä. Se on kaukainen ja sumuinen, vähän kuin uni silloin kun on juuri herännyt - melkein kosketusetäisyydellä, yhtä aikaa tahrattomana mielessä ja täysin unohduksissa. En ole oksentanut tai ahminut vuoteen, en laske enää kaloreita kuin ehkä sadan tarkkuudella enkä pakota itseäni urheilemaan. Vaikka välillä ahdistaa, en ole silti itkenyt peilin edessä aikoihin. Olen siis kai ihan okei. Mutta ei tämä helppoa ole, vieläkään. Mutta minä taistelen.

Tämä blogi tuntuu jotenkin ahdistavalta ja vanhalta, tunkkaiselta, pimeältä. Teen luultavasti uuden kun ehdin ja jaksan, olkoon tämä ajatusteni kaatopaikka siihen asti. Ehkä opin taas kirjoittamaankin, kun vähän harjoittelen.

Perjantai oli ihana. Myrskylintu tuli meille, seisoi ovellamme hiukset kevätsateen kastelemina kädessään kauppakassin täydeltä yllätysherkkuja minulle ("rakkaalleni", hän sanoi, ja minua itketti), söimme mansikoita ja lontoonrakeita ja katsoimme, kun sinivalkopukuiset luistelijat hävisivät viisi-kaksi ja kiroilimme vähän ennen kuin unohduimme taas suutelemaan television huutaessa taustalla. Lopulta nukahdimme sängylleni, hän lämpimänä selkääni vasten niskaani puhallellen ja minä maailman onnellisin hymy kasvoillani. Heräsimme yhden aikaan lauantaiyönä, ja Myrskylintu päätti jäädä yöksi. Pimeä oli pehmeää, kun hän hyssytteli minua olemaan hiljempaa ja lopulta suuteli huutoni äänettömäksi antaen minun nukahtaa pää rintaansa vasten, turvalliset käsivarret ympärillä. Aamulla silmät olivat auringonsäteistä lähes turkoosit, "good morning, gorgeous", minä olin meikittä ja hiukset sekaisin ja kamala mutta hän sanoi minua kauniiksi, silti, en voi uskoa, en vain voi uskoa. Olin järjettömän onnellinen, niin käsittämättömän täynnä onnellisuutta että olin pakahtua. Kesä kutittelee asfalttia ja minulla on minun prinssini, muuta en tarvitse, muuta en kaipaa.

Välttelen peiliin katsomista, sillä en halua rikkoa tätä seesteistä kuplaa minun ja oikean maailman välillä. Tiedostan lihoneeni, mutten halua pohtia asiaa liikaa, juuri nyt minusta tuntuu että minulla on parempaakin tekemistä ja se on kai ihan hyvä asia. Tosin huomaan ajattelevani, että annan vain itseni nauttia tästä kesästä Myrskylinnun, Avan ja Sirenan kanssa, koska syksyllä he ovat kaikki poissa (tytöt lentävät Atlantin toiselle puolen, Myrskylintu länteen jos läpäisee pääsykokeet; minä olen onnellinen hänen puolestaan mutta toisaalta hirvittää) ja voin keskittyä Odileen ja siihen, että pääsen taas eroon tästä kaikesta ylimääräisestä. Mutta shh ei puhuta siitä vielä, nyt keskityn elämään.

Viikonlopun vietin Pikkukaupungissa. Minä söin ja nauroin ja söin ja se oli ihan okei, nyt olen kotona ja syön ja syön ja itken ja syön silti vaikkei se enää olekaan okei. Minä en ole okei enkä jaksa leikkiä että olisin, minä vihaan vihaan vihaan minua ja tätä vartaloa ja heikkouttani, olen ruma sisältä ja ulkoa, en jaksaisi tällaista enää.

Passiivis-aggressiivista inhoa kaikkea kohtaan, kuvotan itseäni mutta olen liian väsynyt tekemään asialle mitään. En jaksa enää edes oksentaa, tyhmä tyttö miksi sitten syöt. Kesä on nurkan takana, sortsit ja bikinit ja lyhyet hameet ja humalainen paniikki-itku bilepaikan vessassa kun kaikki muut ovat kauniita ja minä vain oksettava. Ja sitten oksennan ja pyyhin meikit poskilta, kävelen ulos ja hymyilen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Niin se on mennyt jo monta vuotta, niin se menee nytkin, tulee aina menemään. En minä pääse täältä koskaan pois.

Onneksi minulla on Myrskylintu. En varmaan olisi järjissäni ilman häntä.

Vappu oli ihana. Kallio oli lämmin kun poksautimme kuohuviinipullon, tuoreita mansikoita ja haaleaa omenasiideriä laskevan auringon kullatessa juhlivat ihmismassat - väenpaljous ja alkoholi turruttivat maailman kauniiksi, olin ihanien ystävieni ympäröimä ja kerrankin täysin kiinni onnellisuudessa.

Myrskylintu kavereineen käveli ohitsemme huomaamatta meitä, hetken mielijohteesta minä juoksin hänet  kiinni ja suutelin. Hetken ajan olin varma, etten olisi saanut; mitä jos Myrskylintu häpeää minua niin kuin Samuel teki, mitä jos hän ei halua kenenkään tietävän, mitä jos mitä jos mitä jos? Mutta tutut huulet kaartuivat yllättyneeseen hymyyn, kädet vetivät lähemmäs, ja minä olin siinä viilenevässä kevätillassa varmaan maailman onnellisin nainen. Kultani kädessä lämmennyt vodkacola maistui humalalta, me nauroimme ja halailimme ja suutelimme ja kaikki oli hyvin. Kerrankin.

Lopulta olimme niin hypotermian partaalla, että lähdimme kohti Avan kotia ja jatkoja, bussissa torkuin hetken turvallista olkapäätä vasten ja sitten juhlin taas. Joskus myöhään yöllä Myrskylintu kantoi minut vierashuoneen sängylle, sulki oven ja sai minut puremaan tyynyä kun muut lopettelivat iltaansa seinän takana. Tunnit vierivät, me emme juurikaan nukkuneet ja lopulta nousimme suihkuun seitsemän aikaan aamulla. Lämmin vesi ja lämmin syli - olin krapulainen, väsynyt ja uskomattoman onnellinen.

Arki on jälleen täällä, mutta kyllä minä kestän, kyllä minä jaksan. Kaikki on hyvin nyt. Olen kokonainen. Vappuaattona alkoholipaasto (ja muutama mansikka), vappupäivänä vähän alle 1000kcal, tänään 500kcal.