Kun katsoin heräilevää Barcelonaa lentokoneen ikkunasta juuri ennen kuin käänsimme kurssin pohjoiseen ja sukelsimme pilviverhoon, olin vähintäänkin onnellinen tai ainakin sellaisella haikealla tavalla rauhallinen. Espanja oli kaunis, mutta minulla oli silti ikävä kotiin, ikävä Julietia ja Amelieta ja Reneä (ja Jimiäkin vaikka muuta yritän väittää) ja Pikkukaupungin autioita katuja, kotikaupunkini katuja, jotka pian jäävät oikeasti taakse. Muutto Helsinkiin hengittää jo niskaan, kolme viikkoa enää, kolme mitä ihmettä mihin aika meni ja vaikka rinnassa pulppuaa ilo minua pelottaa silti vähän. Haluaisin lisää aikaa tyttöjeni kanssa, Jimin kanssa, itseni kanssa.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei syöminen olisi alkanut taas ahdistaa. Minua nolottaa, hävettää, suututtaa myöntää, mutta olen taas jättänyt aterioita väliin, oksentanutkin, hotellin vessan kylmä lattia ja sata vatsalihasliikettä kun kello näytti 04:03. Lihoin ulkomailla ne laihtumani kolme kiloa takaisin enkä pidä tästä, ajattelin tiputtaa pari kiloa ennen koulujen alkua, ehkä vähän enemmänkin, ehkä, varmasti, laihdulaihdulaihdu enkä minä oikein tiedä. Suhtaudun jotenkin oudon haluttomasti tähän, syömiseen ja syömättömyyteen, yritän ehkä vähän pyristellä välillä suuntaan tai toiseen mutta yleistilanteeni on suoraansanoen säälittävä ja välinpitämätön. Mutta muutama kilo vain. Muutama, nätisti, hitaasti, oikein, ei enää mitään typerää, aloitan uuden kauniin elämän kaukana täältä enkä halua hukata sitä, kävelen mieluummin Punavuoren pikkukujia kuin kaloritaulukkojen numeroissa yhden ylimääräisen suklaakeksin pakottamana. En minä aio luovuttaa.

Muutama kilo vain. Kyllä minä pystyn.

pystynkö?