Tämän illan piti olla täydellinen ja sitä se kai olikin, mutta nyt istun tässä, yksin, en halua nousta tai mennä suihkuun tai syödä tai puhua kenellekään, en halua nähdä ketään, en halua katsoa itseäni peilistä tai jaksa pyyhkiä kyyneleitä, en jaksa yrittää ymmärtää miksi minusta tuntuu näin pahalta mutta jotain tummaa sydämen pinnalla ja se ei lähde pois vaikka minä revin kaikin voimin. Jokin on nyt erilaista ja minä lähinnä inhotan itseäni. Avaan kylpyhuoneen peilikaappien ovet etten joudu katsomaan itseäni silmiin pestessäni hampaita ja ryömiessäni lakanoihin valot sammuksissa. Unohdusta, unohdusta ja unta, minä pyydän. Rinnassa painaa huoli kuin sata kiloa lyijyä, mitä jos minä menetän hänet, älkää viekö häntä minulta pois. Ja sitten onkin vain tyhjää.

Ajattelin vain ilmoittaa että olen elossa, Helsinki on harmaa ja sateinen ja minä kaipaan lunta mutta kaikenkaikkiaan minulla on kaikki hyvin nyt. Samuel on mieletön, vietän paljon aikaa Sirenan ja Avan kanssa, koulu sujuu no ei sentään hyvin mutta ihan okei kuitenkin, käyn salilla kolmisen kertaa viikossa ja syön suhteellisen hyvin, välillä tulee päiviä kun en vain osaa ja välillä taas huomaan lähes ratkenneeni ahmimaan, mutta oksentanut en enää ole ja pidän vartalostani koko ajan vähän enemmän. Olen laihtunutkin, ja olen ylpeä siitä, että olen tehnyt tällä kertaa kaiken oikein. Samuel sanoo jatkuvasti että olen kaunis, ja jos (ei jos vaan kun, joohan, joohan) hän pysyy maisemissa vielä hetken, uskon, että ehkä alan uskoa siihen pian itsekin.

Hymyjä ja suklaakeksejä ilman huonoa omatuntoa. Talvi saisi jo tulla, minä olen valmis.

Paha olo meni pois käsi kädessä pimeän kanssa. Kun aamulla heräsin Samuelin tekstiviestiin, hyväähuomentaihana, ymmärsin, että joskus elämässä täytyy vain luottaa, päästää irti epäilyksistä ja vanhoista peloista, antaa vain olla. Kello näytti 06:16 kun katsoin peiliin, aamupörröiset hiukset olkapäillä ja silmät valoa ujostellen, näin taas sen ihan sievän elodien, vino hymy ja askeleet keittiöön, aamiaiseksi lasillinen kaakaota ja omena ja lupaus siitä, etten enää suostu antamaan Odilelle periksi. Hyppynarutyttö pitää kädestä, minä seuraan mieluummin häntä, ja kun avaan oven kuulaaseen syysaamun minun on taas vähän helpompi hengittää.

Minun ei pitänyt kirjoittaa koska kaikkihan on hyvin enkä minä enää tarvitse paikkaa jonne purkaa kun kyyneleet valuvat poskia pitkin huulille ja ei ole ketään tai mitään muuta, en se ole minä enää, enhän, kaikkihan on hyvin ja Samuel on upea ja minä olen hyvä ja riittävä ja täysin terve, olenhan--

ja silti, silti minua ahdistaa sillä en minä usko häntä

hän sanoo että olen tarpeeksi hyvä ja enemmänkin 

mutta mistä minä tiedän onko se totta

mistä minä tiedän etten taas ole se jota sattuu

mistä minä tiedän että olen olemassa ja oikein

kun minulla on vain hänen sanansa ja sinisimmät silmät

Ja Odile nauraa, "enkö ollutkin hyvin piilossa, enkö ollutkin?" ja minä valehtelen Samuelille meneväni syömään kotimatkalla ja äidille syöneeni jo ulkona ja menen salille ja silmissä sumenee ja mitä helvettiä minä oikein teen miksei se mene pois

mitä minä teen

voi luoja auttakaa, mitä minä oikein teen?

(Ruskatyttö lähtee osastolle ylihuomenna ja minun pääni on sekaisin.)

Anteeksi, että olen ollut niin hiljaa. Minulla on vain ollut liian kiire olla onnellinen, liian kiire suudella tihkusateisella bussipysäkillä kun pitäisi olla jo nukkumassa, liian kiire nukahtaa kesken elokuvan Samuelin kädet vatsallani ja herätä siihen, kun maailman täydellisimmät huulet suutelevat niskaa ja maailman täydellisimmät silmät saavat katseellaan valtavan parven sinisiipiä hypähtämään lentoon rintalastani pinnalta. Minulla ei ole koskaan ollut näin lämmin, turvallinen ja luonnollinen olo yhdessäkään sylissä, ja silti minä opin häneltä joka päivä jotain uutta, koen hänen kanssaan jotain uutta. Hän on uskomaton.

Saatan hiljentyä hieman, mutta minusta tuntuu, että se on vain hyvä merkki. Minä olen pikkuhiljaa saamassa otetta elämästä, Odile on enää harmaat ääriviivat puhtaanvalkoista vasten ja Hyppynarutyttökin hymyilee, minä syön terveellisesti ja liikun sopivasti ja vaikka välillä on huonoja päiviä, useimmiten peilistä katsoo ihan kelvollinen ja kaunis tyttö, siniset silmät eivät enää ole harmaat ja takkuiset hiuksetkin ovat Samuelin mielestä suloiset - minusta on pitkästä aikaa ihan kiva olla minä.

Toivon teille kaikille kaunista loppusyksyä, alkutalvea, ensilumia ja kirpeitä pakkasia hymyilevillä poskipäillä, minä puhallan tuuleen rukoukseni ja ristin käteni sen puolesta, että teistä jokainen löytää vielä onnen ja rauhan. Taistelkaa, pienet, älkää antako epätoivon viedä - hengittäkää alkavan talven keijupölyä keuhkot täyteen ja lentäkää. Erityislämpimät halaukset frecklesille, ruutille ja kak-tukselle, olette ihan uskomattomia pikku enkeleitä jokainen. ♥

Nähdään pian, ihanat, muistakaa hymyillä!