Olen kotona taas, arjessa, harmaassa, keskellä keuhkot pakahduttavaa savuista painajaista, stressiä, ikkunaa pitkin valuvia kyyneleitä ja pölyisiä sydämiä. En minä oikein tiedä mitä pitäisi sanoa.

"Ei mennyt ihan niinkuin elokuvissa"?

Huomenna pakenen pohjoiseen Etelä-Suomesta matkustaneen ystäväni kanssa; aurinkoa, valkoisia rinteitä, mustaa kahvia rinnekahviloissa ja iltoja jonkin uuden, merkityksettömän ihmisen kanssa, joka ilmestyy elämääni kolmeksi päiväksi jättääkseen minut taas vain tyhjän päälle niinkuin aina ennenkin. Viikonloppuna minä aion pienentyä ja suudella nousuladulla vatsa ja pää tyhjyydestä onnellisina - kuulette minusta seuraavan kerran ensiviikon maanantaina.

Ihanaa pääsiäistä, pienet, toivottakaa onnea matkalleni ja pitäkää päät pystyssä. ♥

550 kilokaloria + tunti Zumbaa ja puoli tuntia tanssia.

Ihan hassu päivä, kevät hyväili kylkiä ja minä tajusin viimein, että pääsen ihan pian pois täältä. Olen ihan pian pois tästä kaikesta, keskellä metroasemia ja särkyneitä katuvaloja, olen yksi heistä, ihan pian, ennen kuin huomaankaan; kaunis ja lasiluinen, kuin ruispellolla liitävä peuranvasa vapaus sydämessään, paperinohuet kyljet onnellisuuden tahdissa kohoillen ja sormet tyhjyydestä sinisinä.

Tänään 535 kilokaloria, ei oksentamista muttei liikuntaakaan.

Kävin vaa'alla ensimmäistä kertaa ikuisuuteen. Virhe. En edes tiennyt, että ihminen voi painaa noin paljon, en muista milloin olisin viimeksi painanut noin paljon, miten se on mahdollista, miten helvetissä se on mahdollista? Kaiken tämän jälkeenkin?

Itkettää ja suututtaa. Ulkona paistaa aurinko mutta ilma on hyytävä, kylmä pohjoistuuli ja tunnottomat luut.

Ei minun sisälläni ole enää mitään sanottavaa. Ei mitään, olen tyhjää, tunnotonta, on helpottunut olo. Tyhjää.

Tänään 700 kilokaloria, joista kaksisataa oksennettu + tunti Zumbaa.

Oksensin tänään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Ei tuntunut miltään, osasin vieläkin.

Tänään 1400 kilokaloria, joista noin neljäsataa oksennettu + kuuden kilometrin lenkki.

Välillä tuntuu kuin pääni sisällä olisi menossa päättymätön varjoteatteri, jossa tummina hahmoina vaeltavat hyeenat ja valosta lentoon yrittävät pikkulinnut kiertelisivät toisiaan ajatusteni pitkillä käytävillä, peittäisivät toisiaan alleen, repisivät kappaleiksi, erkanisivat ja ottaisivat pian taas yhteen. Minä en tiedä mitä haluan, mutta sen  minä tiedän, että olen viimein takaisin siellä mistä minun piti lähteä lopullisesti jo kauan sitten.

Tahdonvoima, kontrolli ja motivaatio lipsuvat edelleen sinertävien sormieni välistä kohti hyisenä vellovaa valtamerta allani, mutta minä en uppoa enää, käyn ehkä pinnan alla ja vedän saastaista vettä keuhkot täyteen kerran tai kaksi, mutta nousen uudestaan, en huku enää niihin sekaviin päiviin jotka vain jatkuvat ja jatkuvat ilman tarkoitusta, harmaansekaista ja tahmeaa, ei enää koskaan. Minä haluan elää.

Ei minulla ole oikein asiaa, ei mitään mistä kirjoittaa, mikään ei ole erityisen hyvin mutta mitään pahaakaan ei ole tapahtunut. Viikonloppu oli mansikkakuohuviiniä ja elokuvamaratoneja, otimme terasilla aurinkoa kymmenessä plusasteessa ja vilustuimme kaikki, sytytimme yöllä nuotion joenrantaan ja nauroimme, oli hyvä olla.

Mutta sehän tarkoittaa vain sitä, että paluu arkeen oli kaksin verroin kamalampi. Olen kuitenkin hengissä, sydän lyö ja kädet ovat sinertävät, paastoja ja kuuden kilometrin lenkkejä. Niin, olen elossa.

Haluaisin niin kovin hänen käsivarsilleen. Haluaisin, että hän painaisi minut hellästi vasten nurmikkoa ja auringonvalo taittuisi hänen silmäripsistään syvälle sydämeeni, haluaisin hänen suudelmansa kaulalleni ja litteälle paperinohuelle luiselle täydelliselle vatsalleni ja joka puolelle niin, että maailma katoaisi ympäriltä eikä tarvitsisi enää koskaan ikinä herätä.

One of the things that I want to say just aren't coming out right

I'm tripping on words, you've got my head spinning

I don't know where to go from here

Puhuin Pojan kanssa yli kaksi tuntia puhelimessa, nauroin ja kevätillan tihkusade valui tanssien pitkin ikkunoita, aika meni nopeasti ja minun oli helppo olla. Tajusin, että en halua riskeerata ystävyyttäni Julietin tai Pojan kanssa, en kummankaan, joten pidän häntä nyt vain ystävänä. Ystävänä, jolla on maailman täydellisimmät silmät ja petrolinsininen anorakki. Sydämessä tuntuu pieni pisto kun ajattelen hänen käsiään vyötärölläni, mutta ymmärrän, että näin on paras.

Tänään oli ihan hyvä päivä, aurinkoa ja kyyneleitä asfaltilla.

Viikko on alkanut siedettävästi, kevätsateita ja häikäisevän puhdasta auringonvaloa suonissa kuin henkiinheränneitä tunturipuroja, poskipäillä ja hymykuopissa, minä olen ollut onnellinen. 

Mutta tumman purppuraisina hohtavat ruhjeet eivät ole kadonneet, niitä tulee lisää, ne peittivät lantioluut ja takareidet, säikähdin ihan tosissaan ja koputin terveydenhoitajan oveen tänään iltapäivällä. Sain jälleen lähetteen lääkäriin ja labroihin, he epäilevät verenvuotohäiriöitä, leukemiaa, en oikein tiedä mitä ajatella joten en ajattele.

Haaveilen katoamisesta. Edelleen.

Aamupalaksi kuusikymmentä kilokaloria ja kahden kilometrin lenkki

(olen onnellinen tänään)

Tänään minä haluan kesän ja auringon 

ja kuivan asfaltin

hiljaisia hymyjä auringonnousussa

Valvottuja öitä ja jäätelöä, koska kyllähän minä sitten

kun olen kaunis ja leijun

kaksitoista senttiä maanpinnan yläpuolella

kyllä minä sitten voin tehdä mitä vain

ihan mitä vain

Haluan musiikin tuntumaan rintalastaan asti

suudelmat syvälle vatsanpohjaan

satojatuhansia perhosia ja hymyilevä kaupunki

koska meidän päivämme

eivät tule loppumaan koskaan

Haluan karata maalle, kävellä soratietä paljain jaloin

juosta ilta-auringossa pellolla, hymyillä

olla yksi heistä, niinkuin Sophie lauloi

Saatan haluta myös vähän suudelmia

tupakkaa ja mansikkakuohuviiniä rantavedessä

pallean lamauttavia naurukohtauksia

ilman huohotettuja salaisuuksia vasten rantasaunan seinää

Haluan Hänet ja itseni käsi kädessä satamaan

(minä ja minun keijunvartaloni, ehkä jo silloin?)

ja tänä kesänä minä aion vain elää

Ei koskaan minä. Ei ikinä, koskaan, miloinkaan minä. Aina hän, he, joku muu, joku kaunis ja ehjä, jonka vaaleat hiukset valuvat puroina pitkin paperinohutta selkää, joku, joka osaa hymyillä ja pitää ohjat käsissään, joku keiju jostain toisesta maailmasta. Ei koskaan minä.

Minä kadehdin häntä, hänen hiuksiaan ja kasvojaan ja linnunluisia sääriään, mikä tarkoittaa sitä, että nykyään olen myös maailman huonoin ystävä. Ennen olin vain rumin, kamalin, vaikein, lihavin, oksettavin, pinnallisin, levein ja tyhmin.

Tuntuu pahalta. 

Haluan pois.