Hassu päivä. Aamu oli kamala mutta ilta ihan okei, en oikein osaa sanoa yhtään mitään.

Lauantaina Ann täyttää 16, hän vie meidät pizzalle, voi kun kivaa. Seuraava viikonloppu tyttöjen kanssa talonvahtina, helvetisti liikaa ruokaa ja alkoholia, vielä mukavampaa.

Minun pitäisi luovuttaa. Pitäisi unohtaa inhimillisyys, onnellisuus, nälkä ja unelmat normaalista elämästä, pitäisi alistua, pitäisi kumartaa Häntä ja antaa höyhenpeitteisten käsien tarttua hiuksiin, repiä ja kiskoa ja ohjata oikeaan suntaan jälleen, pitäisi antaa periksi ja aloittaa uusi, kauniimpi elämä Joutsenkuningattaren maassa, hauraita taivutuksia henkäyksenohuen jään pinnalla ja vain ilmaa, tunnottomuutta.

Baletti kiehtoo minua juuri nyt ihan uskomattoman paljon, voisin viettää tuntikausia vilttiin kääriytyneenä teekupin ääressä katselemassa, miten läpinäkyvät ruumit leijailevat kymmenen senttiä lavan yläpuolella kuin jostain toisesta maailmasta saapuneet. 

En taas tiedä tästä päivästä, joskus tuntuu niin tyhmältä olla olemassa.

atelophobia = the fear of imperfection, of not being enough

Tänään näytän jotenkin vielä tavallista kamalammalta, isolta ja kömpelöltä, niin oksettavan tavalliselta. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Olen nykyään aivan onneton syömisteni kontrolloimisessa, ja hukun koulujuttuihin sellaisella tarmolla, että energiani ei yksinkertaisesti riitä treenaamiseen. Olen täysin hukassa tämän asian kanssa, itseni kanssa, elämäni kanssa. Minun on pakko ryhdistäytyä. 

Ei ole mitään järkeä olla onnellinen, jos linnunluita peittävä ihokerros on paksu ja limainen ja se litistyy syyttäen vasten keväältä tuoksuvia tiiliseiniä. Ei ole mitään syytä hymyillä, jos poskipäät eivät pistä kasvoista esiin kuin vastasyntyneen kauriinvasan kylkiluut, hauraina kohoilevat mutta syvällä siinä hetkessä, olemassa. Ei tässä ole mitään mieltä, ei missään ole mitään mieltä tällaisena.

Hei, keijutytöt, saanko esitellä itseni? Minä olen 16-vuotias siipirikko, merenrantakaupungin kasvatti, palasiksi hajonnut epäonnistuja, lihava lihava lihava LI-HA-VA ja ihan jokaisella mahdollisella tavalla kuvottava olento. Keitä te olette?

Tänään jäin kotiin, koska aamuaurinko paistoi liian kirkkaasti silmiin ja valehteleminen tuntuu nykyään ihan liian helpolta. Olen nukkunut, tehnyt majan sydänkuvioisista lakanoista, istunut parveekkeella aamutakkiin kääriytyneenä ja laskenut rännistä putovia vesipisaroita, yksi kaksi kolme kuusisataaviisikymmentäyhdeksän, kadotan ajatuksen, aloitan uudestaan. Kevät on tulossa.

Minä kaipaan jatkuvasti jotakin, sekunnit valuvat seiniä pitkin ja minua itkettää.

Sain juuri päivittäisen stressi-itkupuuskani laantumaan, ja nyt vain istun tässä, ajatus ei kulje. En oikein tiedä mitä pitäisi kirjoittaa.

Tavallaan tuntuu kuin sisällä olisi viime viikot palanut kaksisataatuhatta pienenpientä katulamppua, jotka joku olisi tänään aamuyön hämärissä kääntänyt pääkatkaisimesta sammuksiin, pyyhkinyt öljyiset kädet kapeiden reisien läpikuultavaan ihoon ja naurahtanut ihan hiljaa, "c'est la vie" ja kevyet leijailevat askeleet katupölyn yläpuolella, pois, näkymättömiin.

Mietin, tuleeko minusta koskaan tasapainoista, onnellista, normaalia, jotain muuta kuin hallitsemattomasti eteisen lattialla nyyhkyttävä hermoraunio, rikkinäinen hymy ja punaisia enkelipisaroita lonkkaluilla. Ihan mitä tahansa muuta.

Olen tällä hetkellä niin uskomattoman mustasukkainen ja raivosta sekaisin, että kirjoittaminen tuottaa hankaluuksia.

älkää koskeko häneen älkää puhuko hänelle älkää kehuko häntä ja hänen kuviaan ja sanojaan älkää tulko lähelle menkää pois pois pois KADOTKAA hän on minun

Älkää viekö häntäkin minulta, pyydän. Älkää viekö häntä minulta pois.

Ja taas ne kuiskivat korvaani, jos vain olisin pienempi ja sirompi ja kauniimpi vahvempi parempi, minun ei tarvitsisi miettiä tätäkään, hän ei saisi silmiään irti minusta, ei haluaisi ketään muuta. Jos vain olisin laihempi. Ne tulevat taas lähemmäksi ja minua pelottaa niin paljon, niin hirveän paljon, en minä pääse pakoon, jos vain--

Päivä on mennyt hassusti. Koulussa juoksin pitkin autioita käytäviä nauraen, September soi ja minä iskin rumpukapulan symbaaliin niin lujaa kuin jaksoin ja olin ihan hetken onnellinen, siellä musiikin ja ihmisten keskellä, kun M hieroi hartioitani ja lumi suli ulkona puroina pitkin hiekoitettua asfalttia, juoksi pakoon takatalvea ja alaspäinkääntyneitä suupieliä. Silloin oli hyvä olla.

Kotona olen venytellyt, lukenut kristillistä etiikkaa, ollut vain. Jutellut Pojalle. Huomaan jo paljastavani hampaani huomaamatta, kun hän mainitsee jonkun muun tytön, vaaleat hiukset ja skandinaavisuuden. Minulla on tummat kiharat ja jäiset silmät, kun katson peiliin ja yritän hymyillä. Haluaisin niin kovasti olla hänelle tarpeeksi. Juliet ei tiedä vieläkään. Sanat takertuvat kurkkuun, käpertyvät kokoon kuin pikkulinnut pesässään hiirihaukan varjon leikatessa aukeaa, minä en voi tehdä tätä hänelle, en voi. Mutta minä haroin hiuksiani hymyillen ja puraisin huultani, kosketin, koska sydän sanoi niin.

Syön nykyään kevyesti, monipuolisesti ja riittävästi, olen hyvällä tuulella ja herkuttelenkin silloin tällöin.
Kapenen päivä päivältä.
Omituista, niin kovin omituista.

En minä osaa enää kirjoittaakaan, mutta ehkä olisi hyvä yrittää.

Pääni on lievästi sanoen sekaisin, ihmisistä ja kevään tuoksusta, ruoanpelosta ja -himosta, laihtumisesta, jota en edes suunnitellut enää jatkavani. Minä katson iltahämärässä Joutsenlampea huopaan kääriytyneenä, Odile hymyilee paholaisen huulillaan ja minä itken hetken ihan vain siksi, etten tiedä mitä tehdä elämälläni.

Prinssi on nyt poissa, E:n seura ahdistaa ja kuvioihin on tullut uusi tuttavuus, kutsutaan häntä vaikka Pojaksi. Poika on valokuvaaja, kitaristi, herkkä ja hiljaisen röyhkeällä tavalla niin puoleensavetävä, etten voi kuin taistella unta vastaan kun hän lähettää tekstiviestin yhdeltä yöllä kysyäkseen jotain hassua ja turhaa. Ongelmia on kaksi; minä olen lähdössä syksyllä pois (hain Helsinkiin lukioon, minä oikeasti tein sen, olen aika ylpeä rohkeudestani ja sekaisin pelosta) ja hän on parhaan ystäväni, Julietin, entinen, josta hän ei tainnut koskaan oikeasti päästä yli. Olo on syyllinen, en halua kertoa hänelle, sillä tunnen, miten sydämeni on jo mukana, liian syvällä tässä, I'm falling for him, ei tässä voi käydä näin. Inhoan itseäni tämän takia, mutta hän saa hymyn huulilleni, olen hänelle kaunis ja ainutlaatuinen, hän haluaa lukea tekstejäni ja kuiskailla solisluitani vasten kun kesäyö tanssittaa usvaa peilityynen järven pinnalla.

Koulu vie suuren osan ajastani nykyään, kiitettäviä ja erinomaisia toistensa perään, vanhemmat ovat ylpeitä ja minä saan jotain ajateltavaa.

Kun tarkemmin ajattelee, kaikki on oikeastaan ihan hyvin nyt.

Vau, teitä on jo noin paljon, kiitos, keijutytöt. ♥

Hei, pitkästä aikaa.

Minulla olisi niin paljon kerrottavaa, haluaisin kertoa tunturissa vietetystä lomasta ja lumisateesta, haluaisin kertoa E:stä ja hänen sanoistaan, siitä, miltä hänen kuiskauksensa tuntuivat kaulalla ja miten hymy palasi huulilleni kenties leveämpänä kuin koskaan.

No niin, ja minä palasin kotiin kenties leveämpänä kuin koskaan (mittanauha väittää muuta mutta kyllähän minä näen kuinka valun pitkin kylpyhuoneen lattiaa joka suuntaan ja jatkun vain ja olen niin paljon liikaa että sattuu) eikä mistään tule mitään. Hän on niin kaukana että tuntuu kuin joku repisi puutarhasaksilla keuhkoja rinnasta enkä minä jaksa edes toivoa tai luottaa, en E:hen enkä itseeni, en rakkauteen tai elämään, mihinkään.

Hän on kuitenkin niinkuin kaikki muutkin, haluaa vain ihoani ja vartaloani ja kätensä minuun, miten saatoin mennä rakastumaan häneen, ei hän halua kuitenkaan muuta kuin satuttaa, hän väittää muuta mutta niinhän ne kaikki.

Kirjoittamisenikin on nykyään niin huonoa että itkettää, ajatukseni ovat huonoja, minä olen huono, turha, väärä. Anteeksi.

Lupaan ryhdistäytyä.