Olemme puhuneet Jimin kanssa asioista, puhuneet päivästä toiseen ja läpi hämäränvaloisten öiden ja  putoavien sireeninoksien, muttemme pääse yhtään mihinkään. On olemassa asioita niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä, kuiskasi radio, ja me hiljenimme kuin sopimuksesta. Ei enää sanoja. Me vain hengitämme loppuvaa aikaa ja toistemme tuoksua solisluiltamme, mutta puhua ei saa. Ehkä kaikki katoaa, jos ollaan hiljaa.

Olen vähän huonossa kunnossa taas, veriarvot kohisevat alaspäin ja kehossani jylläävät bakteerit eivät ota millään parantuakseen. Minua huimaa, palelee ja janottaa jatkuvasti, yleiskuntoni on huonontunut hälyttävän paljon, ja minä olen kellon ympäri venyvistä yöunista huolimatta niin kovin väsynyt. Kurkku on kipeillyt taas paljon, lääkäri on edessä ylihuomenna ja saan luultavasti kolmannen antibioottikuurin ihan tavallista streptokokkia vastaan. Valkotakkinen nainen puisteli päätään ja sanoi, ettei näin huonoa immuunipuolustusta ole kellään.

Mutta silti, vaikka näen unia vain loppuun valuvista tiimalaseista ja olen jatkuvasti toipilaana, olen ollut niin onnellinen. Niin onnellinen, että ajatus elämästä ilman Jimiä tuntuu juuri nyt uskomattoman naurettavalta ja uskomattoman vaikealta.

Anteeksi, kun tekstini ovat nykyään kuin huono harlekiiniromaani, mutta tämä on sitä, mikä pääni täyttää nykyään: lähteminen, pelko ja hänen silmiensä hymy, joka on sininen kuin mökkirannan tummat aallot tai alkukesän hämärtyvä taivas. Minä rakastan häntä.

Pelkään, että ajaudun takaisin syömishäiriöön ja Odilen lasinyrkkien kuristukseen, kun hän ei enää taistele kanssani. Mutta shh ollaan vain hiljaa.

Minuun sattuu minuun sattuu minuun sattuu minuun sattuu minuun sattuu minuun sattuu niin uskomattoman paljon enkä halua lähteä täältä, haluan kasvattaa jaloistani juuret tähän kuolleeseen asfalttiin ja katsella kuinka eloton pikkukaupunki lipuu vuodenaikoineen ohi ja vain pitää häntä kädestä, pitää kädestä eikä koskaan päästää irti koska ei ole enää elämää ilman häntä ja--

hän haluaa olla vain kaveri, koska "jos hän rakastuu minuun yhtään enempää, hän ei selviä hengissä kun lähden". Miten hän luulee, että minä selviän nämä jäljellä olevat viikot tietäen, että hän on kävelymatkan päässä, hän on kosketusetäisyydellä, mutta ei, ei minua varten? Miten hän voi ajatella niin? Mitä minä teen?

Juhannus oli fiasko ja minä tiesin sen, mutta kun suutelimme kesäsateessa ja hän sanoi että olen ainutlaatuisin, minä uskoin. Uskoin tosissani. Ja sitten hän sanoo noin. Miten hän voi sanoa noin? Ei hän voi tarkoittaa sitä, ei voi ei voi ei voi minä en osaa olla enää ja kyyneleet ei lopu ja tämä on onnettomin keskikesän juhla mitä savunharmaat kylmenneet silmäni ovat koskaan nähneet.

Luopumisen maku on katkera, se tunketuu huokosiin ja on läsnä, on läsnä koko ajan eikä anna rauhaa. Ja en minä muuta kaipaisi - vain rauhaa, jotta saisin näinä tulevina viikkoina imeä jokaisen soluni niin täyteen Jimiä, että selviäisin niiden pilvenpehmeiden hattaramuistojen avulla edes puoli vuotta Helsingissä ilman hänen käsivarsiaan minun ympärilläni.

Ei. Ei. Kaksi kirjoitusta vuorokauden sisällä ja minua hävettää, mutta ei.

Ulkomailla oli ihan kivaa, kai, mahdollisesti. Nyt meillä on asunto Helsingissä ja uusi elämä odottaa nurkan takana väijyen, seitsemäs kerros ja näköala yli puistojen ja kattojen, minä seisoin ikkunalla enkä ymmärtänyt yhtään mitään. Olen takaisin "kotona" pohjoisessa, eikä mikään tunnu miltään, minä vihaan tätä paikkaa mutten halua lähteä koska ilman sinua olen lyijyä.

Jimin jättäminen tänne tuntuu joka päivä vain pahemmalta. En tiedä pitäisikö vain luovuttaa, vai takerrunko kiinni, roikunko kuin henkihieverissä ja vadelmanoksia hiuksissani, en tiedä, en tosiaan tiedä. Tiedän vain, etten haluaisi elää ilman häntä, en enää. Aika huvittavaa, että kun vihdoin löysin hänet, minä olen lähdössä pois. Näin pian.

Hyvää juhannusta, enkelit, mutta minua itkettää kuitenkin.

Olen ollut vähän sairaana, ja sain tänään uuden antibioottikuurin. Mitään muuta ei sitten olekaan tapahtunut, nauruja ja hellepäiviä rantahiekassa, suudelmia ja hymyjä, minä taidan oikeasti olla rakastumassa Jimiin (ja ensikertaa minua ei pelota lainkaan sillä hän on hyvä) mutta silti pelottaa pelottaa pelottaa koska minä olen rikki.

Keskiviikkona Saksaan Julietin kanssa, sitä ennen vain päiväunia villasukat jalassa ja Jimin kädet suojelevasti rintakehäni ympärillä, minä luultavasti kuolen ikävään. Sillä hän on uskomaton. Hän todella, rehellisesti, käsi sydämellä vannoen on uskomaton, ainutlaatuisin.

Mitä syömishäiriööni tulee, olen edennyt paranemisessa pitemmälle kuin olen koskaan ennen. Ei tämä helppoa ole vieläkään, mutta likaiset ajatukset pääsevät mieleeni vain harvoin, ja olen oppinut käsittelemään ongelmia enemmän järjelläni, en vain kehollani. Olen ymmärtänyt, että heikkouteni ovat jossain ihan muualla kuin reisissäni tai vatsassani - ne ovat pääni sisällä, jossain näennäisesti kirkastuneen meriveden keskellä tahraisina levänoksina, välillä ne takertuvat ja kuiskivat seireeninäänillään minun nimeäni, horjuttavat. Mutta minä taistelen, selviän tästä, nyt uskon siihen - kiskon paljain käsin joka ikisen mustaa kadotusta valuvan levän juurineen pois valkeasta hiekasta ja annan Jimin jalanjälkien painua syvälle siihen, minne kiveksi muuttunut sydämeni on hiljalleen palaamassa. Kun opettelen olemaan vahva yksin, voin olla vahva myös  hänen kanssaan, ja silloin meitä ei estä enää mikään, kukaan, milloinkaan.

Olen aika onnellinen nykyään.
Olkaa tekin, keijut. Olette kauniita.

Eilisestä on muistona jäljet kaulassa ja vuosisadan krapula, mutta mitään en kadu, mitään en jättäisi tekemättä. Tyhjiä tölkkejä rivissä, lattia oluessa ja naurunkyyneleissä, minun selkäni seinää vasten  ja hänen huulensa joka puolella, kätensä minussa, hellästi mutta vaatien, "minä pidän sinusta huolen", hän sanoi ja kantoi olohuoneen sohvalle kun omat jalat kieltäytyivät tottelemasta. Nukahdin Jimin viereen keittiön lattialle, heräsin iho ihoa vasten, nauroimme ja suutelimme, kaikki maistui jopa paremmalta, kun kaikki se humala ja alkoholin tanssi suonissa edestakaisin olivat hiipineet kauemmaksi.

Aamupäivän me vain makoilimme sohvalla, kävimme oksentamassa vuorotellen, tukehduimme nauruun ja nielimme paketillisen Buranaa. Kun lähdimme tienhaarasta eri suuntiin, hän veti lähelle ja suuteli minua kevyesti siinä auringossa, minua, vieläkin humalaista ja meikitöntä takkutukkaa, ja minä olin aika onnellinen silloin.


Kesä.

24 tunnin alkoholipaasto. Terveellistä, eikö?

Oh, it's been a while, ja paljon on kerennyt tapahtua. Haarapääskyt, kukkivat sireenit ja hymyt vasten solisluita kesäillan hämärissä - en voi uskoa, että olen taas ihastumassa, en voi uskoa, että päästän ihmiset elämääni näin helposti. Jim on vähän hiljainen mutta silti äärettömän sanavalmis poika, jolla on vaaleat pehmeät hiukset ja viileät silmät. En tiedä mitä voin tehdä, sillä minusta tuntuu pitkästä aikaa siltä, että haluan nukahtaa vain hänen viereensä. (Mutta minähän olen lähdössä, ettekö muista, minä lähden pois ja minä en voi ja minä--)

Mutta minusta tuntuu, että aion silti yrittää. Päättäjäispäivä on lauantaina, taakse jäävät peruskoulu, vanhat sammaloituneet unelmat ja tutut hymyt, tutut katukivetykset paljaiden jalkojen alla. Ilta onkin vain kuplivaa ja lempeää auringonpaistetta sälekaihtimien välistä; ja minusta tuntuu, että kun me makaamme kostealla nurmella vain pimenevä taivas ja linnunradat kattonamme, minä tartun häntä kädestä ja koilistuulessa tanssiva omenapuu kasvaa siihen paikalle, missä hän suuteli minut pois tästä maailmasta ensimmäisen kerran.

Niin paljon toiveita, niin paljon sanottavaa, niin vähän sanoja. En osaa oikein enää kirjoittaa, mutten jaksa edes välittää. Kesä tulee. Uusi alku, eikö niin?