Päivät kuluvat nopeaa koulun kanssa taistellessa ja illat vähintään yhtä vauhdilla Samuelin sylissä, milloin ulkona kun hämärä hunnuttaa lähipuiston kalliot, milloin taas valkeissa lakanoissa jotka ovat ne samat vanhat mutta tuoksuvat ja tuntuvat nykyään ihoa vasten turvallisemmilta kuin ennen. Me luemme vanhoja naistenlehtiä ja nauramme horoskoopeille ja olemme ihan vain hiljaa, minun pääni hänen tasaisesti kohoilevalla rintakehällään ja hänestä huokuva rauha ja levollisuus minun suojanani maailmaa vastaan.

Ainoa ongelma on, että vartaloni on alkanut taas ahdistaa, Odilekin on jo kohottautunut nojaamaan lapaluitaan seinään mutta hänen vieressään on joku muukin, tasaisesti ruskettunut täydellinen tyttö, vartalo jossa on kaikki oikeat muodot eikä tippaakaan liikaa rasvaa treenattujen vatsalihasten ja pinkin urheilutopin välissä. Hiukset ovat tuhkanvaaleat ja tiukalla poninhännällä, se heiluu kevyesti kun tyttö hyppii hyppynarua ylös alas ylös alas ja jatkaa vain, jatkaa koko ajan kun Odile vain istuu ja tuijottaa, Odilen jalat näyttävät valkoisilta ja ontoilta tytön terveen urheilullisuuden rinnalla. Ja sitten on vielä minä, minun omat terveet (terveetkö?) haaveeni ja unelmani, ja ne kaikki kolme käyvät hiljaista sotaa keskenään. Odile karjuu minua lopettamaan syömisen, vaalean tytön ääni on pehmeä ja kiltti kun hän sanoo "syö terveellisesti ja urheile, paljon proteiinia ja vähän hiilihydraatteja, paljon lihaskuntoa ja pian näytät tältä, unohda kaikki muu ja mene nyt sinne salille tyttökulta" mutta silmät katsovat tyhjään ja jalat hyppivät hop hop hop hop kiihtyvää tahtia ja kuulen hänen nilkkojensa naksahtelevan rasituksesta. Ja minä pysyn hiljaa, minä en tiedä minne mennä, haluan täydellisen vartalon mutten enää osaa edes päättää sitä, mitä se tarkoittaa.

Ongelma on myös se, että tiedän tämän johtuvan Samuelista, hänen täydellisistä vatsalihaksistaan ja treenatuista käsivarsistaan, siitä pakokauhun tunteesta kun hän suudellessamme vie kätensä hiljaa paljaalle kyljelleni ja vaikka kaikki tuntuu niin oikealta en voi kuin vetää terävästi henkeä ja hänen kätensä alemmas. Sillä minä olen ruma hänen rinnallaan. Hän sanoo että olen kaunis, pieni, hän haluaa minua tällaisena, mutta minä haluan olla se täydellisin josta hän voi olla ylpeä, joka näyttää hyvältä maatessaan vatsallaan sängyllä sotkuiset hiukset puroina paljaalla selällä, haluan olla tarpeeksi hyvä hänelle.

Ja minusta tuleekin, täydellinen, täydellinen hänelle. Odile tuijottaa ja hyppynaru piiskaa lattiaa kun minä vedän salikenkien nauhat rusetille, vedän syvään henkeä ja menen.

Anteeksi kaikille joiden tekstien kommentointia olen laiminlyönyt, mutta pääni on tällä hetkellä vain täynnä Samuelia ja hänen suudelmiaan peilityynen Töölönlahden rannassa kun lintuparvet leikkaavat taivaanrantaa ja kukaan ei ole näkemässä. Minulla on edelleen hieman epäuskoinen olo tästä kaikesta ja tunnen itseni välilä auttamattoman typeräksi hänen uskomattoman mielenkiintoisten mielipiteidensä rinnalla, mutta hän taitaa ihan aikuisten oikeasti pitää minusta tällaisena (kai nyt, kun ei vielä tunne sinua oikeasi, Odile hymyilee ivallisesti) ja minä vain yritän nauttia siitä, pitää siitä kiinni. Sillä - anteeksi kielenkäyttöni - vitut Odilesta, vitut surullisistä silmistä ja laihuudesta ja ihan kaikesta muusta, Samuel on uskomaton.

Olen silti lukenut joka sanan mitä olette kirjoittaneet, hymyillyt hämmentyneenä ihanille kommenteillenne, te olette niin ihania! Yritän pian ehtiä taas kirjoittamaankin, mutta nyt lakkaan kynteni kimaltavanpunaisiksi ja nukahdan hymyillen kaupungin iskiessä minulle silmää valoillaan.

Ihanaa loppusyksyä, keijut. ♥

Elokuva oli vähän tylsä ja vähän hassu mutta kun Samuel otti minut puolessa välissä hellästi kainaloonsa, minun ei tehnyt mieli nousta enää koskaan siitä punaisesta samettituolista, olisin voinut jäädä siihen, hänen vahvan käsivartensa suojiin, kun hän syötti minulle nauraen popcorneja ja pyyhki kyyneleet kun elokuvan loppu olikin vähän surullinen, ja kun hän myöhemmin saattoi minut katuvalopolkuja pitkin sateenvarjonsa alla bussiin ja suuteli minulle hyvät yöt, ihan nopeasti vain mutta silti, minä leijuin kaatosateessa kotiin kuin joku olisi räjäyttänyt rintakehässäni sammiollisen hattaraa. Hymyilyttää ja vatsassa on pieniäpieniä sinisiipiä, tapahtuuko tämä oikeasti, minulle? Näen hänet jälleen maanantaina ja vaikka sormia paleltaa syystuulessa minun sisälläni on vain sitä oikeanväristä hehkuvaa oranssia.

Odile on huonona, henki ei enää kulje, onnellisuus on tarttunut minuun ja se kuristaa sen vitivalkoista ihoa, tummat hiukset valuvat sotkuisina olkapäillä, pienenpieni ruumis hengittää katkonaisesti kasvot vasten lattiaa painuneina. Enää se ei edes huuda, se ei jaksa, se ei pysty, ja aina kun minä satun vilkaisemaan peiliin minä näen sen poltteen omissa silmissäni ja vihaan itseäni koska niin, minusta tuntuu että tapan hänet jälleen. Ja kun hän kuolee kerran hänen muistonsa tekee minusta onnettoman, ja kun kaikki onni on jälleen valunut minusta ulos hän repii tiensä takaisin syvemmälle kuin kukaan ja olen taas siellä missä ruoho on kuurassa ja joutsenet laulavat rantavedessä. Mutta en jaksa murehtia sitä nyt.

Minä hymyilen enemmän kuin ennen.

Ei, en minä ole kadonnut, minä vietin syysloman Pikkukaupungissa, minä tapasin vanhoja ystäviä ja humalluin liikaa ja suutelin ihmisiä joita ei olisi pitänyt ja nukahdin vessan lattialle ja oksensin koko aamupäivän (ja olin salaa iloinen, kun en voinut huonolta ololtani syödä). Nyt olen taas kotona, yksin ja rauhassa mutta olo on levoton, en tiedä mikä minua vaivaa tänään, vartaloni tuntuu jotenkin irtonaiselta ja en jaksa tehdä mitään, kello kelaa aikaa ohitse pikavauhdilla ja minä vain istun enkä osaa enää edes kirjoittaa.

Eilen illalla olin onnellinen. Eräs poika, jonka kanssa olen jutellut jo pitkään, kutsutaan häntä vaikka Samueliksi, pyysi minua ulos, halusi lähteä kanssani elokuviin tai kaupunkiin ja minä nauroin ääneen, minäkö riitän, minäkö muka riitän hänelle? Sillä hän on täydellinen, kaikkea mitä olen toivonut, en ole uskaltanut edes ajatella mitään sillä hän saisi kenet vain ja hän on vanhempi ja mukavampi ja fiksumpi mutta en minä välitä koska apuaapua hän kysyi minua.

tai sitten se on vain joku peli tai leikki ja minua sattuu taas mutta eihän hän voisi, eihän

Ja ei puhuta ruoasta, shhh, eihän, minä en osaa enää.

Viimeiset kolme päivää ovat olleet täynnä ruokaa, itseinhoa ja alkoholia. Minulla on silti ollut kai ihan kivaa ja kaikki on kai ihan hyvin ja maanantaina minun on ihan pakko kerätä taas langat omiin käsiin ja aloittaa elämään taas niinkuin pitää. Odile on pettynyt ja murjottaa jossain näiden kaikkien rasvakerrosten alla, en kuule sen ääntä kunnolla, se huutaa ja repii ja puree mutta ruoka vie sen voimat eikä se saa kehoani tottelemaan. Mieli voi kuitenkin joka haarukallisella huonommin ja hän sanoo että ansaitsen sen, senkin lihava laiska lehmä, sinä todellakin ansaitset sen. Eilisissä juhlissa Ruskatyttö istui vieressäni ja kertoi kuinka oli vielä vuosi sitten minun kokoiseni ja minä katsoin hänen reisiään, jotka olivat pohkeideni levyiset ja joiden väliin jäi rako kun hän kurkotti pöydältä lightsiideriään. Laskuhumala tuli nopeammin kuin yleensä ja minä istuin sohvalla jalat sylissäni, katsoin heitä ja taistelin väsymystä vastaan, mieli oli jotenkin kankea ja raskas ja Ruskatytön selkärangan kaari piirtyi topin läpi kun hän kertoi, ettei voi syödä kuin humalassa, kuinka vaaka näyttää joka viikko kilon vähemmän. Ja hetken oli hiljaista.

Eilinen meni hyvin (söin vain sen illallisen vanhempieni kanssa, 300 kaloria), mutta tänään kävelin penkin alle menneen ruotsinkokeen jälkeen keittiöön kuin jonkinlaisessa transsissa ja aloin voitelemaan leipiä. En tiedä mikä minuun meni, en tuntenut jalkojani ja huimasi ja kaikki oli vain harmaata sumua, kädet toimivat ilman käskyä, pääni sisällä oli niin hiljaista että teki mieli huutaa, en ollut siinä, minun mieleni ei ollut siinä. Yksi, kaksi, kolme leipää, jossain vaiheessa menin laskuissa sekaisin, minä vain istuin ja söin söin söin söin kunnes tajusin mitä tein ja lopetin. Ahdistus iski sillä sekunilla, kun palasin todellisuuteen, mahaan sattuu ja oksennus nousee kurkkuun ja tiedän, että minun ei tarvitsisi kuin kumartua vessanpöntön ääreen ja tämä kaikki olisi hetkessä ulos minusta. Mutta ei, se olisi vain epäonnistumisen tuplaamista, oksentaminen on naurettavan typerää enkä aio sortua siihen enää. Jälkeenpäin uskaltautuessani laskemaan pussista kadonneita leipäpaloja huomasin kuitenkin, että söin melkein 800 kalorin edestä. Kerralla. Pelkkää leipää.

Harmittaa.

Takana on pari tuhannen kalorin päivää ja olo on vähän turvonnut, pehmeä, epämiellyttävä. Huomenna minulla on kuitenkin vapaapäivä (koeviikko jatkuu vielä keskiviikkoon), hiljainen asunto ja koko päivä aikaa lukea ja jumpata ja olla syömättä ilman, että kukaan vahtii. Siksipä otan huomenna metron keskustaan, käyn ostoksilla kuulokkeet korvilla, sovitan polviin asti valuvia neuletakkeja ja ostan kupin mustaa kahvia siitä pienestä kuppilasta jossa on tammipöydät ja istahdan ikkunan viereen katselemaan ihmisiä. Enkä syö ennen kuin iltaruoan vanhempieni kanssa, tai niin, ehkä viivyt pidempään etkä syö sitäkään, kultaseni, Odile kuiskuttaa kaulaani vasten ja ajatus tuntuu houkuttelevalta. Katsotaan, minä vastaan, katsotaan huomenna, ja hän hymyilee vähän.

Minä olen tehnyt elämästäni harmittoman leikin ja yritän vain unohtaa että pelissä on kaikki. Tasapainoilen ohuen seitin päällä peilityynen lahdelman yllä, pieniä askelia, minua pelottaa vähän vaikka pohjalle on pitkä matka mutta lihavathan putoavat nopeammin.

Tänään 200 kilokaloria lohifileestä ja wok-vihanneksista. Kaksisataa, vain kaksisataa, vaikka kävin elokuvissa isolla tyttöporukalla ja he söivät söivät söivät koko sali leijui toffeen ja salmiakin tuoksussa ja ruokaa oli joka puolella, popcornia ja tarjouksia, "haluutko?", "en mä, kiitti", kädessä avaimet ja pullollinen Coke Lightia. Elokuva oli hyvä ja minä nauroin ja vähän itkinkin ja olen syönyt viimeksi kymmenen tuntia sitten eikä minulla ole lainkaan nälkä. Olo tuo mieleen muistoja viimetalvelta, tätä minun marraskuuni oli, minä muistan jälleen ja vaikka pelottaa milloin se kuuluisa breakdown tulee minä en voi kuin olla onnellinen.

Huomenna on sunnuntai ja sunnuntait ovat vaikeita, mutta annan itselleni luvan syödä jos on pakko, ei siihen kuole mutta vapaaehtoisesti et koske mihinkään ethän varmistaa Odile ja minä lupaan. Rehellisesti. Koska hahaha, en minä tarvitse ruokaa, en minä tarvitse mitään muuta kuin Helsingin kadut ja syksyn ja ystäväni ja päätösvaltani omaan kehooni. Mutta silti, ei syöminen tapa, pitää muistaa, ei saa ottaa liian vakavasti tai hukun taas avantoon ja romahdan ja suurenen ja keijumetsän suo vain odottaa oikeaa hetkeä repiäkseen minut pimeään. Odottakoon rauhassa. Sillä minä elän.

Ihanaa, rauhallista sunnuntaita, pienet. ♥

ja psst, tämä on sadannes kirjoitukseni ja minä olen takaisin siellä minne kuulun.

Unessani satoi ensilumi ja vaaka näytti 46 kiloa. Sitten heräsin, yksi uusi viesti puhelimessa, toivoin että se olisi ollut Jim mutta ei, se oli vain humalainen O. Sydämestä tippui jotain syvälle syvälle syvemmälle pois, kädet tärisivät taas ikävästä, ei tämä ole reilua, minä luulin että olen vihdoin vapaa mutta ei. Vaikken tavallaan edes haluaisi siihen suhteeseen takaisin, on silti vaikea ajatella, että joku ihminen kävelee pois elämästäni mutta jatkaa silti omaansa kuin minua ei koskaan olisi ollutkaan. Ja vaakakin näytti enemmän, paljon enemmän. Ei kuitenkaan ihan niin paljon kuin pelkäsin.

Ulkona on kaunista, aurinko kutittelee kallioisia puistoja sormenpäillään, minä käyn suihkussa ja lavastan aamiaisen ja kun vanhempani tulevat kotiin minä lähden pitkälle kävelylle punaisten lehtien sekaan. Minulla on tunne, että aion tehdä lokakuustani hyvän.

Eilen söin 850 kaloria.