Yksin. Kolme kuukautta ja tuhansia suudelmia, tyynyyn purtuja voihkaisua, kylki kyljessä nukuttuja päiväunia; kolme kuukautta täydellistä onnea ja minä olen jälleen yksin. Samuel jätti minut vuoden toiseksi viimeisenä päivänä, "ei tää johdu susta, tykkään vain enemmän olla sinkku", MITÄ HELVETTIÄ ET OLE TOSISSASI olisiko kannattanut mainita vähän aikaisemmin? Pikkuisen vain, ehkä niin etten olisi kerennyt rakastua siihen miten hymykuopat ilmestyvät poskiisi juuri ennenkuin räjähdät nauruun, ehkä sen verran aikaisin, että seksi olisi ollut vain seksiä ja suudelmat vain leikkiä ja sanat vain helinää joka pukee sanan hoito kauniiseen kankaaseen?

Tarraudun vihaan. Takerrun siihen tunteeseen joka palaa rintakehässä kun ymmärrän miten väärin minun rakkauttani on käytetty, huudan ja paiskon pehmoeläimiä seinään, kiroilen hakkaan seinää raapaisen vahingossatahallaan lantion naarmut auki hups vain, mitä vaan että en tunne. Sillä tiedän, että sillä sekunilla kun päästän raivoni pois ja ymmärrän mitä olen menettänyt, valtameri ottaa minut syleilyynsä ja minä vedän jääkylmää vettä keuhkot täyteen kunnes vajoan vajoan vajoan ja mikään ei enää pysty nostamaan minua pinnalle, kaadun seireenien verisille käsille ja annan niiden sitoa jalkateräni teräksisellä silkkinauhalla ankkuriin. Sieltä ei ole ulospääsyä. Kiinni, hapeton tila, ikuinen tunnottomuus, armelias pimeys kun mikään ei enää tuntuisi miltään. Sinne minä jäisin.

Joten tästä lähtien olen yksin, vihainen ja yksin, petetty jätetty hyväksikäytetty. Tunnen kuinka norsunluunväriset ruusut puhkeavat nilkoissani, kietoutuvat jähmettyneiden jäsenieni ympäri, peittävät likaisen elodien alle, ulospäin olen vain kaunista hymyä ja kapenevia sääriä mutta auta armias jos kosket, huulille ei saa suudella, sydän on piilossa piikkien takana ja minä annan vihan viedä mennessään.

Hyvää, parempaa uutta vuotta teille, keijut, olette tärkeämpiä kuin arvaattekaan. ♥

Kuukautisteni pitäisi alkaa lähipäivinä. Huomenna juon itseni humalaan ja ostan raskaustestin.

Anteeksi kun kirjoitan taas, mutta ahdistaa. Paljon.

Samuelin ja minun tarina taitaa loppua tänään, enää ei ole rakkaudesta jäljellä kuin se toinen puoli, musta ja sakeana hiilloksilta nouseva katkeruus, epätasapaino, vain minua kiinnostaa ja siksi minä annan olla. Ei tunnu miltään, mutta sen tiedän, että tätä minä en ansaitse, vastaajassa roikkumista ja anovia tekstiviestejä joihin ei kuitenkaan vastata. En minä jaksa tällaista. En vain jaksa. Minä rakastan Samuelia kuin heikkopäinen, roikun hänessä kuin hukkuva viimeisessä ajopuussa, palelen luihin ja ytimiin ja olen vihdoin tullut siihen pisteeseen että sattuu vähemmän päästää irti ja upota, keuhkot täynnä suolavettä, ehkä kipu vajoaa mukanani.

Ainoa ongelma on, että saatan olla raskaana. Pää on pyörällä, minä tuijotan vatsaani peilistä, mitä jos siellä kasvaa pieni olento, puolet minun virheitäni ja puolet Samuelin täydellisyyttä, ei näin voi tapahtua minulle, mitä jos mitä jos mitä jos. Ja minä haluaisin vain hukuttautua lattiakaivoon tai maalata verelläni sydämen eteisen peiliin, mitä helvettiä minun pitäisi tehdä?

Jouluna matkustin Pikkukaupunkiin, leivoin mummon kanssa pullaa, nukuin pitkään, söin liikaa, ostin 25 tuuman tummansiniset farkut, itkin autossa kun veli huusi äidille ja unohdin, miltä tuntuu katsoa peiliin ja inhota. Olin kai onnellinen.

Nyt muistan taas.

Samuelista ei kuulu mitään, hän kriiseilee jotain ja antaa minun hengittää keuhkot täyteen epätietoisuutta, ahdistusta, epätoivoa ja vihaa. Hän on välillä niin vaikea. Kuin umpisolmu joka pitää elämäni kasassa, mahdoton selvittää, turhauttava ja raivostuttava mutta silti kaikki mitä tarvitsen. En oikein tiedä enää mitään mistään.

Nothing's gonna be all right, nothing's gonna work out fine, mies huutaa minun päässäni ja minä itken ääneen, ei tästä tule mitään, Samuel on ainoa syy miksi olen hengissä ja Samuel on ainoa syy miksi haluaisin olla kuollut. Kun hän on vierellä kaikki on täydellistä, mutta muutoin en voi ymmärtää häntä, hänen käytöstään, olen niin helvetin kyllästynyt olemaan se tyttöystävä josta kukaan ei tiedä ja jolle ei ole aikaa ja huora huora heikko hyväksikäytetty typerä tyttö ei ei olkaa hiljaa minä en jaksa.

Tiedän että meidän pitäisi puhua, mutta lykkään keskustelua viimeiseen asti, en halua riskeerata mitään, minä puren hammasta ja kärsin niiden harvojen tuntien tähden joiden aikana hän saa minut tuntemaan kauniiksi, minä olen hiljaa ja hymyilen, ehkä hän haluaa minut sitten. Minä kestän. Koska minulla ei ole muuta vaihtoehtoa. Samuel on puolet minusta, eikä minun auta kuin yrittää. Sillä minä rakastan, minä roikun vaahtopäisen valtameren yllä, minua pitää pinnalla toivo ja Samuel ja jos toinen käsi lipeää minä olen mennyttä.

Sattuu, sattuu niin helvetisti ja pelottaa.
(Viilsin ensimmäistä kertaa vuoteen. Kevyt naarmu vain, punaisia helmiä lonkkaluulla.)

Kahdeksansataajotain kilokaloria tänään, jouluostoksia kaatosateessa ja pimeät Helsingin kadut kun juoksen tien yli punaisten liikennevalojen loisteessa kohti salin lämmintä turvallisuutta. Juoksumatto, lihaskuntoa, tunti Zumbaa, kotiin, kanasalaattia, suihkuun. Vähän tyhjä ja mitäänsanomaton olo, lihava ja ikävöin, huolestuttaa stressaa ahdistaa enkä osaa sanoa syytä. Haluaisin sytyttää muutaman kynttilän, hakea keittiöstä joulutortun ja höyryävää glögiä, sammuttaa valot ja asettua ikkunan ääreen katselemaan miten elämä lipuu eteenpäin seitsemän kerrosta alempana, miten ihmiset vaihtuvat ja Töölönlahti verhoutuu haukotellen yöviittaansa, haluaisin pysähtyä ja antaa minuuttien rientää ohitse. Mutta joulutortut ovat kiellettyjä ja glögikin on lohdutonta yksinään, tulitikut on hukassa ja ei minua ihan rehellisesti sanoen taida edes kiinnostaa.

(Apua, teitä on jo 40! Kiitos ihanat, olette kauniita ihan jokainen. ♥)

Ei ole olemassa mitään parempaa kuin nukahtaa Samuelin viereen. Ei mitään.

Illan me katsoimme elokuvaa, pelasimme nauraen typeriä konsolipelejä, niin paljon hellyyttä ja lämpöä ja suudelmia ja kosketusta, kahden jälkeen yöllä hän peitteli minut viereensä, veti lähelle ja suukotti nenänpäätä toivottaen hyvää yötä. Jossain vaiheessa havahduin pimeään, Samuel valvoi, hän makasi kyljellään käsi hellästi alaselkääni hyväillen, ja kun hän näki minun olevan hereillä hän vain hymyili, sanaakaan sanomatta veti kiinni itseensä, sulki kaiken muun ulkopuolelle, vain me kaksi, raukeanlämmin olo ja hiljaisuus. Olin nukahtanut heti uudestaan, ja kun aamun sarastaessa makasimme iho ihoa vasten tasaillen hengitystämme, minä olin puhdasta onnea päästä varpaisiin.

En uskalla sanoa sitä oikeasti mutta I think I'm seriously falling in love with him ei en sanonut sitä, shh, ollaan vain hiljaa. Sillä rakkaus on iso sana ja jos minä olen jotain elämässäni oppinut niin sen, ettei sitä pidä lausua jos ei ole täysin varma. Mutta toisaalta, mikään muu minun elämässäni, ajatuksissani, minussa ei ole niin varmaa kuin se, että Samuel on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut.

(en ole syönyt 24 tuntiin)

mä luulin että viha väsyy

suru sammuu tai himmentyy

mä luulin että kipu häipyy, menee kadoksiin

mut se ei olekaan niin

mä luulin että hallitsen tän

mun mielen ja mun elämän

(mut se ei olekaan niin)

ulkona vain sataa sataa sataa ja minua itkettää ja kiitosnäkemiin miten täältä pääsee pois?

Vähän parempi päivä? Vatsa näyttää silti joten oudolta, löysältä ja pehmeältä, reidet melkein koskettavat toisiaan hyi hyi yäk tämä on ällöttävää. Perjantaina menen Samuelille yöksi ja haluan olla k-a-u-n-i-s, sillä haluan nukahtaa paljas selkä hänen lämpimänä hohkaavaa rintakehäänsä vasten enkä peitellä mitään kun hän aamulla herättää minut kosketuksellaan.

Salilla eilen, tänään, huomenna, ylihuomenna, yliylihuomenna.
Noin 650 kilokaloria, joista kulutettu 300.

rakastan tätä kuvaa

Ulkona tuuli hakkaa ikkunoita ja taivas putoaa huutaen, itkien alemmas. Minä katson peiliin, katson takkuisia hiuksia, edelleen punoittavia poskia, tunnustelen kylkiäni ja vatsaani joita Samuelin kädet pitelivät hellästi ennenkuin hän hetki sitten juoksi sateessa bussipysäkille, käyn vartaloni läpi senttimetri kerrallaan ja ymmärrän, kuinka paljon vihaan sitä. Vihaan vihaan vihaan joka ikistä kohtaa siinä. Vihaan käsivarsiani, rintakehääni, rintojani, kylkiäni, selkääni, lantiotani, reisiä, pohkeita, sormia, ihan kaikkea, minua itkettää ja on liian hiljaista ja minun rintalastani sisällä on vain tyhjää kun hän on poissa.

Se on jotenkin niin omituista, niin omituista tuntea kuinka kaikki loksahtaa paikoilleen kun Samuel on lähellä, me makaamme sängyllä ja nauramme ja suutelemme ja kun vatsani murisee ja hän kysyy olenhan syönyt, minä olen rehellinen ja haen voileivän keittiöstä. Tuosta vain. Mutta jotenkin kaikki on väärin silloin kun hän ei ole tässä. Minulla ei ole oikeutta olla, tuntea, ajatella, minulla ei ole oikeutta syödä ilman häntä. Sillä jos Samuel oikeasti pyytäisi, minä söisin vaikka kaikki maailman pizzat ja hampurilaiset, söisin silmääkään räpäyttämättä. Sillä eihän tässä ole enää muuta järkeä kuin hän. Kun näen Samuelin selän katoavan hämärään, sydämeni täyttää samalla sekunnilla jääkylmä vesi, punaista ja siniviolettia ääriään myöten, epätieto ja ahdistus minä teen kuitenkin jotain väärin ja tämä oli viimeinen kerta kun hän haluaa nähdä minut. Yritän päästä näistä ajatuksista eroon, mutta huomaan, että asian hiljalleen sytyttämät kipinät kytevät jo jossain pinnan alla. Hän ei voi ymmärtää, miksen anna hänen koskea enää niinkuin ennen. Hän ei voi ymmärtää, miten vaikea on tuntea hänet iholla ja miettiä, miten minä tahraan hänen kokonaisvaltaisen täydellisyytensä. 

Olen mielettömän ylpeä Ruskatytöstä, mielettömän ylpeä mutta niin kovin peloissani siitä, miten oma tilanteeni mahdollisesti vaikuttaa häneen. Hän kaunistuu silmissä ja yrittää niin ihailtavan paljon, että haluaisin suojella häntä kaikelta tältä, antaa hänen parantua rauhassa, antaa hänen elää sitä elämää mitä hän ansaitsee. Toisaalta vain haluaisin puhua hänelle kaikesta tästä, sillä kukaan ei tiedä, en ole kertonut tilanteeni huonomisesta (sitäkö tämä on?) kenellekään. Haluaisin niin paljon kertoa. Mutta toisaalta sisällä riehuu syyllisyys sillä mikä oikeus minulla on valittaa, lenkille lihava lehmä juokse juokse sinä et ansaitse muuta.

Olen käynyt salilla tällä viikolla joka päivä. Menen huomennakin. Ja ylihuomenna. Ensi kesään mennessä minä en enää joudu pesemään käsiäni kymmentä minuuttia ennenkuin vastahakoisen anellen annan Samuelin syleillä minut pois, en halua enää olla likainen ja liikaa. 

Niin paljon asiaa, niin vähän sanoja. Tavallaan haluaisin pois mutta iltapäivällä satoi jo lunta.

Syömisen kanssa on yhä vaikeampaa löytää kultaista keksitietä, saatan tajuta illalla paastonneeni koko päivän ja toisinaan joku yliluonnollinen voima ottaa kehoni hallintaansa, taluttaa jääkaapille ja pakottaa syömään syömään syömään niin kauan että itkettää suututtaa oksettaa (ja oksensinkin, mutta vain kerran, minua hävettää silti joten shh ei puhuta siitä). Minun tekee pitkästä aikaa mieli viiltää, mutten tee sitä, koska Samuel löytäisi jäljet pian enkä halua satuttaa häntä.

Ei minulla oikein ole asiaa. Samuelin kanssa menee ihan hyvin joten kaikki muukin on siis ihan hyvin vaikka muuten inhoakin itseäni päivä päivältä enemmän. Jälleen. Helvetti, minä haluan vain olla vapaa, joku muu, poissa, kaunis, riittävä, pieni pienempi pienin VITTU MINÄ HALUAN VAIN OLLA LAIHA.

Ja silti minä syön, syön ihan liikaa. Ulkona sataa ja aamut ovat läpinäkyviä, miksei täällä ole vielä lunta?