Sanotaanko nyt näin, että minua ja Jimiä ei ole enää olemassakaan ja viikonloppuna tapahtui asioita, jotka melkein muistan mutta joihin en halua tarttua, pelkään mitä kaikkea olen tahallanivahingossa unohtanut. En halua oikein puhua tästä, sattuu vielä liikaa, jokainen hengenveto on kuin savua suljetussa tilassa. Sillä vaikka hän katosi elämästäni, rakkaus ei ole mennyt mihinkään. Se on vielä siellä, sydämen paikalla, miksi veit sen anna se takaisin sinun piti pitää minusta huolta

Tyhjää. Sitä minä olen. Toivo karkasi suuni kautta kohti iltaruskosta punertavaa taivasta, kun itkin satamassa epätoivoani ja annoin puhelimen hälyttää, vaikka tiesin ettei hän vastaisi enää. Ja niin, tässä me taas olemme, kahdestaan, vain me kaksi; tyhjiin puristettu kuori ja ajatukset, jotka tappavat sisältäpäin.

Viikko Helsinkiin. Minä en luultavasti selviä.

Vaikea hengittää, minä tukehdun, lähteminen ja pelko kiertyvät kaulan ympärille ja kun Jim suutelee minut nukkumaan, jokainen solu minussa huutaa äläjätäminuaäläjätäminua vaikka tiedän, että se on turhaa. Teen yli kahdeksantuntista työpäivää, nukun viisi tuntia yössä ja lopun ajan käytän katsellen hänen etääntyviä silmiään tai menettämisen mieletöntä kipua peiton alla itkien, silmät suljettuina ja olemattomia naruja ranteiden ympäriltä repien. Olen vakuuttunut siitä, että sekoan koulujen alkaessa. Opiskelupaineet yhdistettynä tähän mielessäni pauhaavaan umpisolmuun on tuhoisa yhdistelmä, minä tiedän sen, minä muistan vessanlattian ja saksien kylmän teräksen ja hiustukot lattialla. Ja tämä on pahempaa. Viimeksi sydämeni oli vain muuttunut kiveksi; nyt se on pirstaleina rintalastani pinnalla, pienenpieninä palasina valumassa verenä keuhkoihin. Minä en selviä.

Ironisinta on se, että olen unelmoinut karkaamisesta ala-asteesta lähtien, ja nyt, kun metrot ja välkkyvät mainosvalot todella kutsuvat minua luokseen, minä en halua lähteä. En halua. Minä hengitän Jimiä ja hänen rakkauttaan, ja millään ei yksinkertaisesti taida olla mitään merkitystä, jos menetän ne, ei Töölönlahdella tai kävelykaduilla, ei millään. Ja pahiten sattuu se, etten voi syyttää tästä ketään. Jimiin sattuu ihan yhtä paljon - hän vain on asennoitunut niin, että minusta on vain päästävä yli heti lähtöni jälkeen. Ja vaikka häpeän myöntää, se itkettää minua vain enemmän. Näen painajaisia siitä, kuinka raavin Jimin uusia tyttöystäviä niin kauan kunnes käsivarteni ovat punaiset ja rakkaani huulet jälleen painuneet solisluilleni. Olen tulossa sairaaksi pelkästä ajatuksesta, että pian hän on jonkun muun.

And there's no love like lost love

And there's no pain like a broken heart

— Ben Harper

(Ja täällä on niin paljon pahaa, menetettyjä elämiä, hukkaanheitettyjä unelmia rantavedessä. Rukoilen itkien joka ikinen ilta Norjassa menehtyneiden puolesta, heidän ja heidän läheistensä. Kipu tuntuu selkärankaan asti, tämä on sairas maailma - niin kovin paha ja sairas paikka elää.)

Ja vaikka aion lisätä tähän kuvan, joka sanoi "burn all your hopes of happy ending", minä olen eri mieltä. Sillä jos menettää toivon, on menettänyt kaiken. Ja minä haluan nähdä tämän maailman, ehkä tehdä siitä ihan pikkuisen paremman elää. Kaikesta huolimatta.

Olin kehitellyt aukottoman suunnitelman, kuinka katkaisisin yhteyteni Jimiin ja tekisin siten tästä kaikesta vähän vähemmän tuskaista meille molemmille, kun hän yhtäkkiä ilmestyi Julietin allastalon portaille, kuluneet farkut ja vaaleat hiukset vähän pörrössä enkä minä yksinkertaisesti voinut itselleni mitään. Kaikki aikomukseni ja kuvitelmani helposta sinkkuelämästä Helsingin sykkivissä öissä katosivat savuna ilmaan, kun hän otti minut hellästi syliin, suuteli ja sanoi omakseen. Ilta olikin sitten vain hymyjä ja muiden katseilta suojassa vaihdettuja salaisuuksia, joita ei tiedä kukaan muu, joita ei voi kokea kukaan muu kuin me. Olin niin onnellinen, että se lähenteli jo fyysistä kipua.

En halua puhua ruoasta, mutta sen verran jaksan sanoa, etten ole edistynyt suuntaan tai toiseen. Häälyn edelleen epätietoisuuden ja valinnanvaikeuden rajamailla, en oikeastaan jaksa miettiä syömisiäni juurikaan. En ole kuitenkaan enää oksentanut.

Mutta en minä välitä. Millään ei ole väliä, sillä minä rakastan häntä.

Nauttikaa tekin kesästä, keijut. ♥

Kun katsoin heräilevää Barcelonaa lentokoneen ikkunasta juuri ennen kuin käänsimme kurssin pohjoiseen ja sukelsimme pilviverhoon, olin vähintäänkin onnellinen tai ainakin sellaisella haikealla tavalla rauhallinen. Espanja oli kaunis, mutta minulla oli silti ikävä kotiin, ikävä Julietia ja Amelieta ja Reneä (ja Jimiäkin vaikka muuta yritän väittää) ja Pikkukaupungin autioita katuja, kotikaupunkini katuja, jotka pian jäävät oikeasti taakse. Muutto Helsinkiin hengittää jo niskaan, kolme viikkoa enää, kolme mitä ihmettä mihin aika meni ja vaikka rinnassa pulppuaa ilo minua pelottaa silti vähän. Haluaisin lisää aikaa tyttöjeni kanssa, Jimin kanssa, itseni kanssa.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei syöminen olisi alkanut taas ahdistaa. Minua nolottaa, hävettää, suututtaa myöntää, mutta olen taas jättänyt aterioita väliin, oksentanutkin, hotellin vessan kylmä lattia ja sata vatsalihasliikettä kun kello näytti 04:03. Lihoin ulkomailla ne laihtumani kolme kiloa takaisin enkä pidä tästä, ajattelin tiputtaa pari kiloa ennen koulujen alkua, ehkä vähän enemmänkin, ehkä, varmasti, laihdulaihdulaihdu enkä minä oikein tiedä. Suhtaudun jotenkin oudon haluttomasti tähän, syömiseen ja syömättömyyteen, yritän ehkä vähän pyristellä välillä suuntaan tai toiseen mutta yleistilanteeni on suoraansanoen säälittävä ja välinpitämätön. Mutta muutama kilo vain. Muutama, nätisti, hitaasti, oikein, ei enää mitään typerää, aloitan uuden kauniin elämän kaukana täältä enkä halua hukata sitä, kävelen mieluummin Punavuoren pikkukujia kuin kaloritaulukkojen numeroissa yhden ylimääräisen suklaakeksin pakottamana. En minä aio luovuttaa.

Muutama kilo vain. Kyllä minä pystyn.

pystynkö?

Eilinen meni taas alkoholiksi ja oksenteluksi, mutta minulla oli uskomattoman hauskaa. Pelottaa silti myöntää, että tunnen jotain hiljaista mielihyvää tajutessani, etten ole syönyt mitään 30 tuntiin.

En koskaan syö ennen kuin alan juomaan, en juodessani enkä vuorokauteen sen jälkeen kun olen lopettanut. Minua alkaa tosissaan huolestuttaa, että sairauden näennäisesti uinuvat hopeahiput alitajunnassani ovat tajunneet tämän ajaessaan minut humalan pehmoisille ja turvallisen turruttaville porteille kerta toisensa jälkeen, aina vain useammin. Olen laihtunut kolme kiloa.

Kaikki on vähän outoa nykyään. Jim ja minä olemme viettäneet paljon aikaa yhdessä, mutta loppuun kuluva aika saastuttaa meitä katkeruudellaan, me vain puhumme kaikkea turhaa peittääksemme tosiasiat ja lopulta vain istumme hiljaa, kumpikin haluaisi vain itkeä ja huutaa ilmaan syytöksensä siitä, miten maailma on epäreilu ja niin kovin paha paikka elää. En osaa enää nauttia hänen sylistään, sillä yhtenä viileänä kesäiltana hän kuiskasi kaulaani vasten, ettei pysty enää uudelleen etäsuhteeseen. Itketti, mutta ymmärsin häntä. Tiedän, että häneenkin sattuu, enkä voi syyttää häntä mistään, en olettaa häneltä mitään. Ja taas oltiin vain hiljaa.

En ole koskaan uskonut kohtaloon, mutta ehkä meidän ei koskaan ollut tarkoituskaan rakastua, kasvaa yhdessä, ei kävellä käsi kädessä uudenvuoden räjähdellessä väreinä taivaalla tai juosta nauraen läpi syksyn lätäköiden. Sana kesäromanssi kuitenkin särkee sydämeni, sillä jossain syvällä tiedän, että hän oli minulle jotain niin paljon enemmän.

Juon nykyään vähän liikaa, kaksi tai kolmekin kertaa viikossa itseni humalaan, mutta uskon tämän idioottimaisen sähläämisen olevan vain jotain reagointia vaikeaan ja vaihtuvaan elämäntilanteeseeni ja sen loppuvan heti, kun pääsen asettumaan Helsinkiin. Muuten minun on kuitenkin ihan hyvä olla, syömishäiriö pääni sisällä on hiljennyt lähes kokonaan ja nautin helteestä ja äkkilämpimistä auringonnousuista. Kirjoittaminen on kuitenkin ollut todella vaikeaa viimepäivinä, se on ahdistavaa, en pidä siitä ollenkaan.

Kaikki on kuitenkin ihan hyvin, mutta try sleeping with a broken heart, niinkuin sanotaan.

(Huomenna näen Prinssin pitkästä aikaa. Muistatteko vielä hänet? Kaikki on selvitetty väliltämme ja olemme ystäviä nykyään. Se saa hymyilemään.)

Vietimme tänään Julietin ja Amelien kanssa yli kaksi tuntia katsellen vanhoja valokuvia. Minä nauroin heidän mukanaan, mutta todellisuudessa silmät pitivät tiukasti kiinni kuvaruudusta, kävin niiden pysähtyneiden hetkien kanssa kiertokävelyn läpi sairauteni, käsi kädessä, muistin kaiken.

Elokuvateatterin lattia ja 52 kiloa, vino hymy ja päättäväiset hartiat taakse vedettyinä; syrjäinen rantapolku ja 49 kiloa, kevyet askeleet, hymy korvasta korvaan, kalpea iho ja tyhjät silmät; Oulun lumiset mukulakivikadut ja 55 kiloa, hämmentynyt katse ja silmät, jotka katsoivat ohi, katsoivat vessanlattiaa ja marenginpalasia hiuksissa. 54 kiloa, 53 kiloa, 57 kiloa, 50 kiloa ja itkuiset, turvonneet kasvot, ylös alas edestakaisin ja minä muistin kaiken, muistin vaikken halunnut, muistin vaikka sattui.

Mutta kun katsoin tänään peiliin, en nähnyt enää kuin ripauksen keijupölyä sydämen sulaneella pinnalla, vain pienen hehkun joka halusi kaatua jälleen. Lasiluuhaaveet ovat vaihtuneet voimaan, rohkeuteen ja puhtaaseen, siivet kasvattavaan iloon siitä, että olen olemassa - minulla on nyt syy elää. Unelmien opiskelupaikka, upeat ystävät, Jim ja hyväilevän lämmin kesätuuli hiuksissa, minulla on kaikkea, minulla on kaikki. Tajusin, etten tarvitse enää Joutsenkuningatarta, Höyhenprinssiä, kirurginterästä, miinuskaloreita, mitään entisestä täyttämään jo umpeen kuroutunutta pistohaavaa sielussani - minulla on käsissäni kaikki, mitä tarvitsen.

Helpotus pyyhkii silmäkulmia, kun kuuleen rakkaani äänen puhelimessa kertovan, kuinka paljon merkitsen, ihan tällaisena, onnellisena ja nauravana ja terveenä ja tavallisena (miten saatoinkaan vihata ennen tuota sanaa niin paljon, nyt se vain hymyilyttää) ja silti niin erityisenä juuri hänelle. Julietin kolmasluokkalaisen kasvot hymyilevät valokuvasta seinältäni, kun siirrän vihdoin viidensadan kuvan verran thinspiraatiota roskakoriin ja klikkaan "empty trash".

Minä selvisin. Minä ihan todella selvisin, enkä luultavasti voisi olla onnellisempi.

Kiitos, enkelitytöt, ihan kaikki uudet ja vanhat lukijat. Onnellista heinäkuuta. ♥