Alisuoriutuminen sekä englannissa että ruotsissa, neljä tuntia epätoivoisia yrityksiä laskea matikkaa, kolme itkuraivokohtausta, en edelleenkään osaa mitään. Olen uskomattoman huono kaikessa. En ymmärrä mitä teen koulussa jossa olen, pelkkiä täydellisiä, älykkäitä, ahkeria ihmisiä ja sitten minä, tyhmä laiska onneton. Lihava.

Jälleen 2,5 tuntia salilla, lihaskrampit eivät ole edelleenkään kadonneet mihinkään ja pohkeeni ovat treenin jälkeisten suonenvetojen jäljiltä tunnottomat. Minä olen onnellinen vain kun lihaksiani polttaa rasituksesta ja hiki juoksee helmeillen selkää alaspäin, pinkit Niket jalkoihin köytettynä, hiukset poninhännällä musiikin jyskyttäessä korvissa askelten tahtiin - siellä minä olen totta, olen olemassa. Muualla on vain tyhjä kuori täynnä levottomia ajatuksia, minä kaipaan jotain tai edes jonnekin pois.

Kaikki on vuoristorataa edelleen, ylämäet seuraavat pudotuksia, romahdukset onnistumisia. En osaa vieläkään eritellä tunteitani tai edes tiedä, mitä oikeasti ajattelen: nyt minun kuuluu olla iloinen, nyt ehkä vihainen, surullinen, ahdistunut, iloinen jälleen. Väsymys on lamaannuttavaa. En halua jäädä hetkeksikään yksin, ja vietänkin enemmän aikaa Avan kanssa kuin ennen; sekään ei kuitenkaan enää tunnu turvalliselta, ei enää kun minun verkkokalvoilleni on piirtynyt kuva ihon läpi piirtyvistä kylkiluista ja selästä, jonka kaarien pinnalla ei ole grammaakaan ylimääräistä. Tuntuu niin pahalta kadehtia ystäviäni, mutten voi lopettaakaan. Koulussa olen kuitenkin suurimmaksi osaksi onnellinen (kai?), aina silloin kun Samuel ei vilahda nurkan taakse katseessaan vain sulaa kylmyyttä tai se yhdeksäsluokkalainen keijutyttö kävele ohi nauraen, vesilasi lounaanaan. Kaikki on ihan hyvin kuitenkin.

Yritin tänään keksiä oikeita sanoja kuvaamaan sitä, kuinka paljon vihaan vartaloani ja syömistottumuksiani. En keksinyt. Ymmärsin, että itseinhosta on tullut standardi - se olotila, johon aika palaan. Ei minulla ole sanoja kuvaamaan hengittämistä tai sydämen sykettä rintalastan alla, ne ovat aina olemassa, ne pitävät minut hengissä, ne eivät lakkaa olemasta hetkeksikään. Ne eivät koskaan petä, ovat aina siellä jossain, mitä tahansa tapahtuukin; samoin minun vihani. Minun vihani sykkii hiljaisena, pumppaa epätoivoista raivoa suoniini, vetää keuhkoni täyteen pettymystä kerta toisensa jälkeen. Ne ovat. Minun vihani on.

Olen puhunut vähän sen sinisilmäisen pojan kanssa, sen, josta en tiennyt kuin nimen vaikka hänen kätensä olivat jo monesti työntäneet lanteeni parvekkeen kaidetta vasten humalan ja himon turruttaessa kylmyyden iholta. Hän vaikuttaa mielenkiintoiselta, haluaisin tutustua häneen todella. Toisaalta minua pelottaa sillä pilaan kuitenkin kaiken, niin käy aina, niin minä aina teen.

Päivät kiitävät ohi hymyillen vain luovuttaakseen minut ahdistukselle aina uudelleen, jokainen ilta on edellistä kamalampi, jokaisella kerralla olen lähempänä luovuttamista. Minä en vain enää jaksa tätä kehoa, en minä ole se lihava tyttö joka katsoo peilistä takaisin kädet kylkien suojana ja kasvot itkuista läikikkäänä; minä haluan olla vain suhinaa tuulessa kun pyöräilemme nauraen Avan ja Sirenan kanssa keskustan kesäkatuja, farkkusortsit bikinin yläosa löysä toppi huivi hiuksiin solmittuna ja jotain muuta kuin tämä löysä, liian suuri, joka suuntaan valuva kehoni, jota en enää edes tunnista omakseni. Vartaloni vaikeuttaa jo minun ja ystävieni kanssakäyntiä, en jaksa aina olla Avan ja Sirenan lähellä, heidän vatsalihaksena ja linnunranteensa nauravat ivallisesti rasvan peittämille reisilleni, hengitys pysähtyy puolitiehen ja joudun pakenemaan vessaan, happea ja nöyryytystä rauhassa sisään ulos sisään ja hymyillen takaisin. Tiedän pilaavani kesäni, jos näytän tältä vielä silloin. Ja aika menee niin nopeasti ja minä olen yhä vain oksettava, kuka voisi kellot seisauttaa ja niin edelleen, minä en jaksa.

Tapan itseäni jokaisella suupalalla minkä syön. Miksen voi lopettaa, miksen osaa enää, miksi miksi miksi? Siksi minulla on enää tasan kaksi vaihtoehtoa: laihdu tai kuole.

Ja minä lupaan.

Kaksi ja puoli tuntia salilla, puolet aerobista ja puolet lihaskuntoa. Lopulta minä olin vain maitohappoja, pohkeissa ja nilkoissa henkeäsalpaavan kivuliaita lihaskramppeja yhtäkkisestä rasituksesta - nyt jalkani ovat hellät, niitä särkee syvältä ja olo on yhtä aikaa sekä rekan alle jäänyt että parempi kuin aikoihin. Seisoin kaksikymmentä minuuttia jääkaapilla miettimässä, voinko sekoittaa maitorahkaani puoli purkkia ananasta, mietin ja mietin ja ahdistuin kunnes otin kaksi ruokalusikallista ja talletin loput jääkaappiin. Tuntuu vähän pahalta syödä, mutta tiedän, ettei kauneutta rakenneta ilman proteiinia. (Muttei kyllä kaloreillakaan?)

"26. päivä tammikuuta 2007

Olisi kiva olla vähän lyhyempi. Ja laihempi. Ja nätimpi. Vaikka painoindeksini on 19,5 (normaalipaino = 18,5 - 24,9), tunnen itseni läskiksi, jotenkin liian suureksi. Pehmeäksi. Hmm. Tahdon erilaiset hiukset ja silmät, mutta ennen kaikkea haluan laihtua. Vaatimuksia toistensa perään, en minäkään osaa olla tyytyväinen mihinkään."

"20. päivä maaliskuuta 2011

En minä osaa enää kirjoittaakaan, mutta ehkä olisi hyvä yrittää.

Pääni on lievästi sanoen sekaisin, ihmisistä ja kevään tuoksusta, ruoanpelosta ja -himosta, laihtumisesta, jota en edes suunnitellut enää jatkavani. Minä katson iltahämärässä Joutsenlampea huopaan kääriytyneenä, Odile hymyilee paholaisen huulillaan ja minä itken hetken ihan vain siksi, etten tiedä mitä tehdä elämälläni."

Kuusi vuotta. Olen elänyt, taistellut, kahlannut itseinhossa yli kuusi vuotta ihan vain todetakseni, etten ole päässyt mihinkään. Olen viisi kiloa hoikempi kuin olin pahimpina aikoina ja melkein kymmenen kiloa epäonnistuneempi kuin parhaimpina, jojo menee ylös alas ylös ylös ylemmäs, en vieläkään tiedä mitä haluan elämältäni, en vieläkään osaa olla tyytyväinen. 

Vanhoja päiväkirjamerkintöjä lukiessani tapahtui jotain. Taisin ensikertaa myöntää itselleni sen, että minulla saattaa olla ongelma; myöntää, että tämä ei ole välttämättä ole oikein. Jossain syvällä läikähti myös pieni epätoivoinen järjen ääni, joka huomautti, etten minä oikeasti halua tätä. Olen niin uskomattoman väsynyt kuluttamaan elämäni vihaan ja voimattomuuteen, että annoin itselleni luvan ajatella vaihtoehtoa, jonka olin tietoisesti sulkenut ulkopuolelle: apua. Minä taitaisin oikeasti tarvita apua, ja ensimmäistä kertaa tunnen edes jonkin asteista halua ottaa sitä vastaan. Se pelottaa, mutten vain jaksa enää näin. En vain jaksa.

Tiedän kuitenkin varmasti, etten tule hakemaan apua, en vielä. (En koskaan?) Sehän olisi luovuttamista? En halua epäonnistua epäonnistumisessakin, ei minulla ole muuta kuin tämä oma pieni leikkini, minun ja Odilen salaisuus, piilossa kaikilta oman tahdonvoimattomuuteni tulosten alla. En ole minä ilman häntä, älkää viekö lasiluuprinsessaanikin, hän on aina ollut täällä vaikka kaikki muut ovat lähteneet. Odilen syliin minä jään, loppuunpalanut ja väsynyt mutta elossa vain epätoivostaan.

Eilen kevät oli satanut tihkuna maahan, harmaaksi sulaneet lumikasat tervehtivät sunnuntaita kun istuin bussissa kohti Espoota, krapulassa ja itseinhon vallassa mutta silti hymyillen - sillä siellä minua odotti keijuni, se kaikkein kaunein ja pienin, ihana freckles maihinnousukengissään ja kesakoissaan. Päivä oli kaunis, puhuimme kaikesta ja kaikista ja nauroimme (ja minä itkinkin vähän, sillä freckles sanoo sen ääneen mitä minä en halua ajatella ja totuus sattuu vaikka tiedän että se on kohdattava) ja olimme välillä vain hiljaa, rivitalossa kaikui ja rintalastassa sulaa onnea. Pengoimme kaapeista teetä, laskimme pakastemansikoita yksi kaksi kolme kiehuvaan veteen, tutkimme kasvissosekeiton ravintosisältöjä ja söimmekin vähän; kolmekymmentä sadassa grammassa, mieti, kol-me-kym-men-tä. Viimeiset tunnit istuimme bussipysäkillä, kylmää omenasiideriä viileässä iltapäivässä, kummastuneita katseita ohikulkijoilta ja tupakansavu nousemassa kiehkuroina kohti valkeaa taivasta. Silloin, vatsassa 290 kaloria ja ilon perhoset, tuntui, että ehkä kaikki todella järjestyisi. Loppujen lopuksi, jotenkin edes. Hymyilin koko bussimatkan kotiin. Olet ihana, tiedäthän sen? ♥

Tänään takaisin entiseen, passiivista vihaa kaikkea kohtaan ja silti kai ihan kiva päivä Avan kanssa, en saa tunteista kiinni, en tiedä leikinkö suruni vai iloni, en tiedä mikä on totta ja mikä tuntemuksistani vain mielikuvitukseni tuotetta. Toisaalta olen uskomattoman väsynyt, en jaksa nousta aamuisin ylös tai opiskella, en jaksa olla syömättä ja laihtua, ei mistään ole hyötyä, en jaksa yrittää. Vain äidin surulliset kasvot mielessäni pitävät terän pois kädestä, mutta aamuvaikeuden jälkeen päivätkin menevät kuin siivillä; sumussa? Onni leijuu jossain lähellä, yritän tarrata kiinni mutta se lipsuu sormieni välistä, en saa otetta ja leijun tässä tragikoomisessa vuoristoradassa ja minä todella haluan pois. Haluan pysyviä tunteita, en onnea joka häilyy jatkuvasti pois ulottuviltani, en jaksa enää elää tunnottomana pumpulissa unohtaen samalla päivän iloiset hetket - jokin mustaa tunteeni, en tiedä mikä, minä olen sotku ja en pysy mukana omassa elämässäni. En minä kai ole onneton kuitenkaan, en tosiaan tiedä, en tiedä miltä tuntuu olla onneton. Tai onnellinen, tai rakastunut, tai pettynyt vihainen peloissaan riemuissaan, muistan etäisesti nuo kaikki mutten tavoita tunnelmaa; pelkään jatkuvasti, että kuvitellen itselleni tunteita peittämään niitä todellisia, salaliittoteorioita ja vainoharhaa mutta välinpitämättömyys on tappavaa, väsymys painaa henkitorvea, en tiedä, en tiedä.

Haluaisin puhua, mutten osaa vaikka yritän; haluaisin kirjoittaa siitä miltä tuntuu, mutta sanat eivät tule ulos oikein, eivät järjesty niin kuin tahtoisin, merkitykset muuttuvat ja punainen lanka katoaa jälleen. Miten voisin edes eritellä ajatuksiani, kun pään sisällä olen vain sotku joka ei suostu avautumaan?

(tätä minä haluan, en muusta tiedä)

Eilen naurua, syömistä ja oksentamista; tänään taidan jatkaa samalla linjalla, enhän minä muutakaan osaa.

Vihaan minua.

Taidan sitten olla äärimmäisen rohkea; voitan pelkoni joka helvetin päivä, vaikka tärisen kauhusta ja tiedän että teen väärin en vain pysty lopettamaan, syön syön syön lihon lihon lihon. Painoni on noussut kolmessa viikossa kolme kiloa, painoindeksi 19,7:stä 20,8:aan. Tavoitepainooni on taas neljän kilon sijasta seitsemän, edessä tunteja tuskaista salitreeniä ja nälkää että pääsisin edes takaisin siihen, missä jo olin. Vihaan alusta aloittamista, miksi siis edes lopetan, koeviikko lomamatka syntymäpäivät ne ovat kaikki vain tekosyitä heikkoudelleni. Olen vihainen ja väsynyt, en halua pilata taas kesääni (sillä en minä voi mennä rannalle Avan ja Sirenan kanssa jos näytän tältä, he ovat täydellisiä ja minä olen liikaa), nyt minun on pakko ryhdistäytyä. Pak-ko.

Koulupäivä meni nopeasti ja kivuttomasti, mutta ahdistus toimiikin tutun kaavansa mukaan ja kuristaa minut vasta kun kukaan ei ole katsomassa. Haluaisin vain nukkumaan, viileät lakanat ja lämmin syli, vahvat käsivarret ympärillä ja huulet niskassa - minä en jaksa olla yksin, en osaa en halua en pysty.

Kun valkoinen hiekka ja turkoosina hohtava meri levittäytyivät allani auringossa kiillelleen niin kauas kuin silmä kantoi, jouduin nojaamaan kasvoni lentokoneen ikkunaa vasten etteivät muut näkisi kyyneleitäni. Näky oli uskomattoman kaunis, ja minun sisälläni läikähti jotain - aitoa onnea? Sitäkö se oli?

Perilläkin oli ihan kivaa, välttelin hotellin uima-altaalla makaavien kapeavyötäröisten ja isorintaisten huippumallien katseita, yritin hengittää rauhassa ja keskittyä auringon poltteeseen olkapäillä, siihen kun lämpö sai ihon kiiltämään ja pään humisemaan kunnes oli pakko sukeltaa viileään veteen, se hiljensi äänet ja hukutti hetkeksi Elodien kirkumisen. Tuttu lasiluinen tyttö istui altaan pohjassa, hiukset leijuivat kohti pintaa ja painottomat jalat eivät koskeneet pohjaa, se hymyili silmät kloorivedestä punaisina ja huusi, huusi niin lujaa niin pahoja sanoja etten lopulta voinut jäädä sinnekään. Vietin paljon aikaa varjossa, aurinkolasit ja kirjoja, olin piilossa itseäni.

Vain yksi totaalinen romahdus, istuin suihkun lattialla ja itkin ja revin vatsaa reisiä kylkiä, ajattelin Samuelia. Kipu ja ikävä oli niin todellista että haukoin henkeäni mutta sekin meni ohi, takaisin allasbaariin ja giniä vodkaa tequilaa ja paperinen päivänvarjo. En kestänyt katsoa itseäni selvinpäin, en jaksanut olla ilman Samuelia selvinpäin (hieman surkuhupaisaa lukea edellistä kirjoitusta, ei ikävä ole mihinkään mennyt).

Viikonloppuna juhlitaan taas, paljon tuntemattomia ja se sinisilmäinen poika, jota suutelin pari viikkoa sitten syntymäpäiväsankarin tiara humalalta tuoksuvissa hiuksissani. Ehkä annan hänen ottaa jälleen kiinni lantiosta, työntää seinää vasten, sekopäistä yhdenillan adrenaliinin juovuttamaa tunteetonta himoa - aamulla suihkuun reidet ja omanarvontunto tahroilla, hampaanjälkiä rintakehässä ja vaatteet revittyinä lattialla, ehkä sitten ei satu enää. Minä haluan eroon Samuelin muistosta, minä teen kaikkeni sen eteen, minä ajan todellisuuden pois sisältäni alkoholilla ja nälällä ja huoraamalla, tarkoitus pyhittää keinot eikä minua muutenkaan kiinnosta.

Kaikki on silti ihan hyvin, huomenna aloitan ananas-tomaattikeitto-raejuusto-maitorahka -dieetin, jota jatkan viikon ennen kovan treenin ja proteiinipitoisen ruokavalion aloittamista. Siitä lähtien käyn nälästä, soijarouheesta ja päivittäisestä liikunnasta, epäonnistuminen merkataan terällä lantioon ja palkintona matka Espanjaan kesäkuussa Avan kanssa. Epätoivoisen päättäväinen olo, tiedän tekeväni parhaani sillä minulla ei ole vaihtoehtoja.

Olen ajatellut kuolemaa, mutta en aio antaa periksi - minä haluan lähteä täältä kauniina.

Teitä on jo puolet sadasta, olen sanaton, olette ihania ♥

Eilinen oli ihana. Kaikki oli vain musiikkia ja värivalojen piirtämiä karttoja savussa, suutelin tuntematonta ja monia tuttujakin ja join tanssin lauloin huusin kaiken kivun pois, monta tuntia nousuhumalaa ja lempeä lasku, lopulta vain makasin olohuoneen matolla rakkaiden tyttöjeni kanssa ja nautin siitä tunteesta, kun kaikki oli hyvin.

Ensimmäistä kertaa Samuelin lähdön jälkeen en ikävöinyt.

Tunne oli mieletön. Olin kuin talviunesta herännyt metsäneläin - värit olivat kirkkaampia, maailma tuoksui huumaavalta, suudelmat maistuivat paremmilta, kaikki tuntui niin hyvältä että teki mieli nauraa ääneen. Aamulla heräsin auringonpaisteeseen muovinen tiara takkuisilla kiharoilla, nauroimme Sirenan ja Avan kanssa toistemme levinneille meikeille, kävelimme Hakaniemeen kantaen yhdessä neljää kassillista tyhjiä pulloja ja ostimme samalla paketillisen Buranaa ja pussillisen suklaamunia. Asfaltti oli kuiva ja hiekka rahisi jalkojen alla, kun kävelin lopulta takaisin kotiin, Helsinki oli kauniimpi kuin aikoihin ja minun oli aidosti, oikeasti, rehellisesti hyvä olla.

Ymmärsin, etten saa antaa itseni olla riippuvainen toisten huolenpidosta, kiinnostuksesta tai auttamisesta. Olen sisäistänyt sen, että vaikka tunnen itseni äärimmäisen petetyksi ihmisten kävellessä jonossa pois elämästäni lupaukset jalkoihinsa talloen, minun ei tarvitse enää vajota takaisin pohjaan sen takia. Jos heillä on parempaa tekemistä, minunkin täytyy löytää sitä; jos heitä ei kiinnosta, voin minäkin nostaa keskisormeni ylös ja huutaa kunnes elämä sumenee ja pettymys muuttuu nauruksi. Maailma on kuitenkin aika kaunis paikka, ja minä haluan elää. Vaikka yksin, jos muu ei auta. Kipu menee kyllä pois. Minä pakotan sen ulos minusta, kunnes jäljellä on enää se oikea elodie - aito hymy ja räjähtävä nauru, ilman käsiä peittämässä kylkien ylimääräisiä senttejä (aion kyllä päästä niistä eroon, älkää pelätkö, kyllä minä aion laihtua). Minusta tulee se tyttö, joka oikeasti olen.

En ole ennen pitänyt keväästä, mutta nyt se näyttäytyy kauniina ja puhdistavana kuin tunturipuro tai jokin pieni valkoinen lintu tiheän havumetsän latvustossa. Uusi alku?


Huomenna viikoksi Afrikkaan, hotellin marmorilattiat ja värikkäitä drinkkejä niin paljon kuin jaksaa juoda, valkoiset hiekkarannat, päiväunia isoveljien vieressä, jäätelöä ja mausteentuoksuiset basaarit, vieras maa jalkojen alla. Nähdään ensi tiistaina, valtavasti halauksia teille kaikille. Olette ihania. ♥

Viikonloppuna juhlitaan

sovitan vaatteita

näytän kaikessa oksettavalta

Laivastonsiniset korkeavyötäröiset sortsit (kokoa XS, vaikka näytänkin niissä kamalalta ne ovat juuri sopivat, se hymyilyttää), valkoinen toppi, kultainen unisieppaririipus ja kasa kiliseviä renkaita ranteissa, korkeat korot - näen pääni sisällä pienen seireenin, punertavat kiharat leijonanharjana ja solisluut kuin puhkoisivat ihon, mutta peilistä katsoo takaisin hirviö. Itkettää, mutten jaksa välittää, en jaksaisi antaa peilikuvani pilata enää yksiäkään juhlia, jos tällä kertaa vain unohtaisin ja tanssisin kipuni pois? Ehkä sitten lopettaisin iltani muuten kuin kyyneleideni keskelle sammuen, ehkä nyt kaikki onnistuisi. Ei Odilea, ei Samuelia, ei muuta kuin musiikki ja pyörryttävät värivalot. Minä aion tehdä lauantaistani hyvän.