Turhat lupaukset ja petetyt valat tanssivat piirileikkiä päässäni, ja minua pelottaa, että epäonnistun jälleen. Mutta ei, ei sitä pidä ajatella, ei se ole vaihtoehto. Syöminen ei ole vaihtoehto. Mutta eivät ne mene pois, pyörivät ympäri ympäri ympäri ja minä olen kauhuissani, pelosta jäykkänä, haukon kylmää yöilmaa keuhkot pakahtumaisillaan ja toivon parasta, mitä muutakaan voisin, minä eksynyt metsänkeiju takiaisenkukkia kiharoillaan.

Rukoilkaa puolestani, kiltit. Minä tarvitsen sitä.

tappakaa minut nyt

Tämä päivä oli täyttä helvettiä. Reväytin olkapään nivelsiteet, istuin päivystyksessä kuusi tuntia, ystäväni yllättivät minut "parane pian" -muffinseilla ja minä halusin vain paeta tai vaihtoehtoisesti ampua itseni. Olen lihonut niin paljon, että se näkyy jo peilissä, näkyy löysänä syntikirjana lantiollani ja petettyinä lupauksina reisissä, ihossa, punaisia naarmuja ja peitevoidetta sillä shh kukaan ei saa tietää.

Prinssi on poissa. Minä olen sisältä tyhjää.

When the day begins all the guilt sinks in

and I look on the wreckage of the night

Though I try to break free, the cycle breaks me

Am I ever gonna see the light?

All the friends I’ve lost and the pain I’ve caused

have never been enough just to make me stop

The lines I draw to look at myself are turning into somebody else

I know how this will end, but I’m starting up again

Turned around, inside out 'cause this way takes me nowhere

It beats me up

When I go there, I know I could start again

When I go there - oh no, here we go again

Takes me nowhere, it beats me up

Mitä minun pitäisi tehdä elämälläni?

Eilinen oli värivaloja ja korkojen kopinaa parketilla, naurua ja naapureiden uhkailua poliiseilla, kukaan ei välittänyt mistään ja musiikki vain soi soi soi niin lujaa ettei omia ajatuksia kuullut vaikka olisi sattunut jostain oudosta syystä haluamaan. Niin, eilinen oli kaunis päivä ja yö, päärynäsiidereiden tuoksuinen ja turvallinen. Minun päiväni.

Prinssi on vihainen. En jaksa välittää. Hän jättäisi minut kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin; jos se päivä on tänään, itken kolmesataa kyyneltä ja siirryn eteenpäin, annan taas palan sydämestäni putoilla palasina maahan ja kävelen niiden yli kohti uutta epäonnistuvaa ihmissuhdetta.

Elämä on aika hassua, tiedättekö, niin sattumanvaraista ja ikävää. Se on hyvä syy lopettaa syöminen ja kaivaa taas sakset pöytälaatikosta.

Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, niinhän he sanovat?

Vaihdoin päiväkirjani osoitetta. Ihan vain varmuuden vuoksi. Ja niin, eihän minulla ole enää niitä verenpunaisia unelmia, on vain tyhjyyttä ja harmaansekaisia aamuhämäriä, olen eksyksissä. Yöt ovat toisinaan niin loputtomia, ettei minulla ole oikeastaan edes sanoja.

Tiedän jossain syvällä sekavien ajatusten keskellä, että minun ja Prinssin aika on käymässä vähiin. Ei hän voi ymmärtää, yrittää kyllä, mutta ei, ei hänkään.

Ei kukaan.

Tänään ne aloittivat taas, äänet päässäni. Ne laulavat, ilkkuvat, hyräilevät, kuiskailevat hellästi korviini suloisia sanoja linnunluista ja sinertävistä sormenpäistä, sileästä ihosta ja kevyistä askelista, ne haluavat rikkoa minun eheytyvän elämäni ja terveet unelmat ja Prinssini sydämen, ne haluavat repiä minut kappaleiksi ja tehdä minusta täydellisen, sulkea minut jälleen kofeiinin ja kaloritaulukkojen loputtomiin tanssisaleihin, kahlita minut lopullisesti, tappaa.

Ja minä haluan seurata niitä, enemmän kuin mitään, haluan nähdä tuskan Prinssin silmissä ja tuntea taas sakset vasten lonkkaluita, haluan oksentaa verta ja pyörtyä lumihankeen yhä uudelleen ja uudelleen niin kauan, että minusta on jäljellä vain katkeruutta ja keijupölyä, henkäys vain, näkymättömyyttä.

Mutta minä taistelen. Suljen korvani, silmäni, suljen elämäni ulkopuolelle, toistelen itselleni kauniita sanoja, tämä on vain vaihe tämä menee ohi ajattele rakkaitasi älä ole itsekäs sinä säälittävä paska nouse ja ryhdistäydy tämä menee ohi sinä voitat ne sinä pystyt kyllä--





mutta ne eivät mene pois. Ne eivät vain mene pois. Enkä minä jaksa enää kauaa.

Viikonloppuna pidän juhlat, minun syntymäpäiväni, sweet sixteen, tiedäthän? Kymmeniä ihmisiä, innostunutta naurua, tonneittain syötävää, valoja ja musiikkia, hauskanpitoa ja tukahtuneita voihkaisuja suudelmien seassa vasten parvekkeen seinää, minua ahdistaa niin paljon. Haluan olla kaunein edes omissa juhlissani, minun päivänäni, mutta kuinka voisinkaan, liikaa pyydetty; ei näillä jaloilla tällä vatsalla näillä jäätyneillä huurresilmillä ei minusta ole mihinkään en minä tiedä mitä minä haluan.

Tai niin, tiedänhän minä, minä vain haluan olla kaunis ja niin pieni hänen sylissään. Kysymys taitaa olla enemmänkin se, onko tämä sen arvoista.

Hiljenneet kadut ja tuulia hautausmaan yllä, kun minä odotan pelosta kangistuneena, kuuraisessa maassa, odotan vain enkä hengähdäkään.

Minä haluan intohimoa ja kiviseiniä, punaisia samettiverhoja, jalokiviä ja kuluneita tummia puulattioita, hengästymistä ja vahvat kädet lapaluideni väliin, ruusuja ja askelia sydämensykkeen vauhdissa, yhdessä.

El Tango De Roxanne ja päättäväisyys

minä selviän tästä

Eilen kerroin Prinssille rehellisesti, miten paljon hän on minua auttanut, miten kaikki on nyt niin paljon paremmin, ei enää painajaisia tai verta lavuaarissa, ei heikotusta, ei kipua. Hän oli iloinen, helpottunut, "rakastan sinua, muista se", ja siivet aukesivat jälleen vähän lisää, vähän valkoisempina, puhtaampina.

Mutta tiedättekö sen pienen mustan pisteen syvällä keuhkoissa, joka imee olemassaolollaan terän onnelta, tyytyväisyydeltä ja huolettomuudelta? Sen, joka on niin kovin tumma ja syvä eikä koskaan lakkaa olemasta, ja jos hetkeksi lakkaakin, se on pian taas takaisin, se ei päästä koskaan irti ja repii niin kauan että sydän halkeaa ja tahraa taas kaiken puhtaan sillä minä vain haluan olla laiha pieni lasiluinen siipirikko en halua mitään muuta ei millään muulla ole väliä minä haluan minä tarvitsen minä en voi--


Mutta minä taistelen. Minä haluan pois täältä. Haluan elää.

"olet kaunis, pikkuinen"

ja minä melkein uskon

Minä taidan olla rakastunut häneen

ja minä taidan olla onnellinen

Minä palasin juuri Helsingistä. Siellä kadut olivat kosteat ja täynnä, elämä tuntui hetkellisesti tärkeämmältä, kiharapilviä takeaway-latteja hymyjä tuntemattomille rauhallista tihkusadetta raitiovaunun ikkunassa eikä kukaan katsonut minuun, sulauduin, olin kuin kuka tahansa, kuka tahansa tavallinen ihminen matkalla kahvilasta ei-minnekään, loputtomia kävelykatuja ja rikkinäisiä liikennevaloja hämärässä.

Olen onnellinen niin kauan kuin en katso peiliin.