"Hehkuvaa, kaiken ympäröivää kultaa. Kävelen pitkin rantakatua, valoa, rullaluistimia ja raikuvaa naurua on joka puolella, kävelen ja hengitän katkonaisesti. Kyyneleet valuvat sisäänpäin, hymyilen kaupan myyjälle ja siirrän jalallani kuolleen pikkulinnun ajotieltä. En tunne surua. En enää, en tänäänkään.

Minä olen sinun pikkulintusi. Ei avainta lukkoon, ei, älä laita ovea lukkoon.

Nyt on ihmiskunnan yksinäisin jätkä liikkeellä

Horjun koillisesta kaakkoon, ryydyn päivä päivältä

Tummaa, kaiken peittävää harmaata. Vuodenajat valuvat käsistä, kesä ja syksy huokailevat toistensa syleilyihin, minä huudan ja lasinsirut tipahtelevat yksitellen maahan, yksi kerrallaan. Astun niiden päälle, paljas jalkaterä rikkoo ja rikkoontuu, viskipullo tyhjenee ja pikkutunneilla seinät tukehduttavat minut korkeudellaan. Kuulen äänesi. 

Katso minua, ymmärrä minua, rakastele minua, minua.

Nyt on haavat niinkuin koski, sielu lyijyn väristä

Mustaa. Vain mustaa. Hyväilevää, pehmeää pimeää, joka hellästi taivuttaa alleen pettymykset, ilot ja surut, elämän ja kuoleman, korkokenkiesi loputtomat iskut marmorilattiaa vasten. Tämä on minun mustani, minun pimeyteni, minun loputon keuhkoja repivä tuskani. Sinä olet minun.

Sydän mustelmilla, risti kantajansa selässä

Sateenkaari leviää taivaalle. Minä itken viimeistä kertaa.

Ja mulle nauraa variksetkin"

Zen Caféa ja silmät rappioituvan maailman rosoista vereslihalla. Tämä teksti on osa novellista melkein kokonaisen vuoden takaa, ja kaikessa korniudessaan se tuo mieleeni kauniit muistot ajalta, kun osasin surra muutakin kuin itseäni ja lihavuuttani. 

Minulla menee ihan hyvin nykyään.

Olen sotkeutunut johonkin sellaiseen, josta minun olisi pitänyt osata pysyä kaukana.


Tarina, jonka osaksi olen itseni kirjoittanut, on täynnä säröjä, täynnä onnettomia ihmisolentoja, täynnä huonoja valintoja ja itsekkäitä päätöksiä, ivanaurua, vihkisormusten pyhä vala rikkoutuneena ja pienen ihmisen alkamaton elämä, jonka tulevaisuuden olen asettanut ansalangalle. Olen omassa itsekeskeisyydessäni ja lapsellisessa vihassani sotkenut niin paljon, etten halua edes ajatella. Jos olisin tajunnut tämän hetkeäkään myöhempään, kaikki olisi jo pilalla.

Olen sotkeutunut kihloissa olevaan poikaan, jonka tyttöystävä täyttää pian kuusitoista ja on viimeisillään raskaana. Ja vain siksi, että en jaksanut ajatella, jaksoin vain nauraa tytön itkuisille katseille ja pojan vastuuttomuudelle, olen kamala kamala kamala ja vihaan itseäni juuri nyt enemmän kuin mitään.

Toivon todella, että saan tämän korjattua, että saan kaiken korjattua. Toivottakaa onnea matkalleni; jos olen pilannut jotain pysyvästi, en ehkä jaksa enää nousta, kun herätyskello kiertää aikaa pikkusormensa ympäri ja aamuyö tanssii levottomana huuruisen ikkunalasin sisäpinnalla.

juuri kun luulin, että kaikki järjestyy

Olen hajalla. En enää tiedä, kuka olen.

Kaiken tämän jälkeen

seisoessani siinä laidalla, varpaat vedessä

puoliksi elossa ja puoliksi poissa

minä ymmärsin, että ehkä joskus

joskus kun maa on punaista ja oranssia ja

siivekkäitä metsähiiriä ja kuohuviiniä muovimukissa

minä saatan olla kuitenkin kiinni kaikessa

ja minä ehkä sittenkin olen vielä onnellinen

Ja kaiken tämän jälkeen

istuessani laiturilla käsi hänen kädellään

kun aurinko oli hymyjä ja tulikärpäsiä olkapäillä

minä taisin viimein ymmärtää

ehkä minä ansaitsen olla onnellinen

Minun sisälläni ei taida enää olla kuin avaruus
sateenkaaren kaikki värit mustiksi taittuneina
tunnottomia hymyjä ja askeleita ohi katukivetyksestä

(Kello lyö tyhjää ja kun avaa silmät

minua ei tavallaan olemassa)

Päivien rytmi on nykyään niin omituinen. Menee öitä etten malta nukkua ollenkaan, sydämeni hakkaa kuin hengenhädässä ja minä olen uskomaton levoton, päivät nauran hysteerisesti ja tuhlaan järjettömiä määriä rahaa hetken mielijohteesta, kaikki tuntuu ihanalta ja uskomattomalta ja hukun onnellisen sokeaan toimeliaisuuteeni. Väsymys kaikkeen kuitenkin ripustatuu minuun, patoutuu, kasaantuu kunnes lopulta romahdan taas tänne, katujen alle ja veret silmäluomiini, sain taistella tänään lujemmin kuin koskaan etten tarttunut taas keittiösaksiin, niiden viileän lohdulliseen metalliin. En tiedä mikä minua vaivaa. Olen lihava, onneton ja täysin hukassa kaiken kanssa, mutten oikeasti enää tiedä, mitä tämä on.

En kestä olla yksin, en kestä stressiä, en kestä aikataulutusta enkä kestä vapaa-aikaa. En jaksaisi mitään. En jaksa ajatella mitään.

Minusta tuntuu, että minulla ei ole oikeutta kertoa näistä asioista edes tänne, ei oikeutta valittaa. Lupaan siis olla hiljaa siihen asti, että saan itsestäni irti jotain hieman kivempaa luettavaa.

Mietin tänään elämää. Poljenko vielä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä tässä samassa juoksuhiekassa näiden samojen likaisten ajatusten kanssa, ilman päämärää, rajamailla horjuen ja suolavettä keuhkoissa? Mielikuva oli musertava, mutta ääni päässäni sanoi, että vain se on todellista, vain nälkä ja kipu (jossain siinä missä sydän ennen oli, sitä se varmaan tarkoitti) on todellista, ei minulle ole olemassa muuta. Asfaltti on kuivaa ja peilistä minulle hymyilee punasilmäinen Odile lasinsirpaleita paperinohuisiin nyrkkeihin puristettuna; välillä minä pelkään itseäni.

Ei minulla oikeasti ole mitään asiaa, ei kauniita sanoja tai mitään tärkeää. Halusin vain kertoa, että olen hengissä edelleen - toivoin, että kun kirjoitan sen tähän, uskoisin sitä ehkä itsekin, siitä tulisi vähän enemmän todellista. Olin väärässä, taas. Kaikki on tällä hetkellä niin uskomattoman vaikeaa, ettei minulla ihan oikeasti ole sanoja kertomaan siitä.

Uusia lukijoita, en ymmärrä, kiitos ihanat. ♥

On tavallaan helpottavaa tajuta, ettei olekaan vielä ihan kuollut, ihan erämaa, ihan täysin tunnoton ja irti kaikesta - sillä minä kaipaan rakkautta ja kosketusta ja hänen hymynsä tuoksua solisluilleni enemmän kuin mitään muuta olen koskaan kaivannut. Haluaisin hukuttautua hänen sanoihinsa, upota, kadota pois täältä; pudota pohjan läpi toiselle puolelle, jonnekin, jossa on vain sateenkaarenvärisiä tunturipuroja ja auringon oranssinpunainen hehku hänen hiuksillaan.

Olen menettänyt kaiken itsekurini, kaiken kontrollin. Rukoilen joka ilta voimaa huomiseksi, voimaa syödä edes vähän vähemmän kuin tänään, rohkeutta sanoa ei. Mutta ei minusta vain ole siihen enää, ei minusta ole mihinkään enää. Kuolen hitaasti jossain tämän kaiken ylimääräisen ja valtavan keskellä, tekohymyjä ja hapuilevia askelia, puoliksi upoksissa jo, vedet keuhkoissa jäätyvät säröiksi sydämen pinnalle ja minä vain istun, istun ja tuijotan ohitse lipuvaa aikaa ja ulkomaailmaa. Ei minusta taida olla elämään.

Jossain pimeän keskellä pieni tulikärpänen jaksaa yhä edelleen uskoa, että pääsen vielä joskus pois. Mutten tiedä miten, en yksinkertaisesti tiedä mitä pitäisi tehdä. Olen helvetin kyllästynyt tähän kaikkeen ja helvetin peloissani, mutten vain tiedä enää mistään mitään.

Juoksuhiekkaa, punaisia pisaroita kyynertaipeissa ja marenginpalasia kylpyhuoneen lattialla. Sitä nämä tahmeina valuvat päivät nykyään ovat, itkua ja odotusta, tulkaa joku hakemaan minut täältä pois.

I open my eyes, I try to see but I'm blinded by the white light

I can't remember how, I can't remember why I'm lying here tonight

And I can't stand the pain, and I can't make it go away

How could this happen to me?

I've made my mistakes, got nowhere to run

The night goes on as I'm fading away

I'm sick of this life, I just wanna scream;

How could this happen to me?

enkä minä jaksa, en vain jaksa tätä enää

Viikko on mennyt sumussa, hymyjä ja tuhansittain ylimääräisiä kaloreita, olen vältellyt peilejä ja  istunut katukivetyksellä nauraen maailmalle ja sen ongelmille. Olen taas ihan hämmennyksissä kaikesta, "asenne ratkaisee, muista se", he sanovat ja minä tajuan, että ongelma taitaa olla ihan oikeasti vain pääni sisällä.

Sen tajuaminen ei kuitenkaan valitettavasti tee siitä yhtään vähemmän todellista. Toissapäivänä itkin ja oksensin verta.

En tiedä mihin suuntaan lähtisin enkä tiedä enää edes missä olen juuri nyt. Hukassa?