Huomenna minä nauran juhlin juon unohdan tanssin rakastan tämän maailman sammuksiin, 'till the sun is rising ja sitten minä lepään hetken ja aloitan alusta. Jokin omituinen levollisuus on vallannut mieleni, odotan huomista kansanjuhlaa ja ihmisjoukkoja, lämpenevää kalliota jalkojen alla ja värikkäitä paperinauhoja kaulassa; ehkä tämä tästä, kyllä kaikki vielä järjestyy. Ihanaa vappua, pienet.

Viime päivinä en ole enää oksentanut, mistä olen pelkästään iloinen. Tosin en ole juuri syönytkään, mikä puolestaan herättää minussa vähän ristiriitaisia tunteita. Torstai ja perjantai menivät molemmat reilusti alle 500 kalorilla, enkä edes huomannut - toissapäivänä vietin seitsemän tuntia Myrskylinnun sängyssä (naurua ja hassuttelua ja helliä sanoja, minä niin toivon ettei tämäkin ole vain teatteria), ja eilen pääsin kotiin vasta yhdeksän aikaan illalla koulu- ja työpäivän jälkeen. Ruoka tuntuu tällä hetkellä jotenkin kaukaiselta asialta, minun ei tee sitä mieli enkä ajattele sitä juurikaan. Ehkä silloin kun Ava katsoo minua pistävästi pöydän toiselta puolen kesken kouluruokailun, "vautsi, elodie, kun sä taas söit paljon…", minä vilkaisen salaattiannostani josta olen syönyt ehkä kolme vesimelonin palasta, hymyilen ja kohautan olkiani, vaihdan puheenaihetta. Ehkä silloin, kun valehtelen silmät kirkkaina isälleni syöneeni jo ulkona. Mutta ei juurikaan muulloin. Minä olen ollut aika onnellinen.

Baletti kiehtoo taas niin paljon, Myrskylintu sanoi haluavansa joskus kanssani katsomaan sitä, minä olin itkeä onnesta sillä hän on kai ensimmäinen joka tuntuu olevan aidosti kiinnostunut siitä, mistä minä nautin ja mistä minä olen kiinnostunut. Haluaisin kertoa hänelle Odilesta, oksentelusta, itseinhosta, siitä tukehduttavasta tunteesta joka vieläkin hetken aikaa puristaa rintalastaani kiihkon läpi kun hän vie kätensä kyljelleni ja vetää lähemmäs itseään - vielä en uskalla, mutta ehkä joskus myöhemmin. Olen katsonut koko Joutsenlampi-baletin varmaan kolme kertaa viikon sisään, minä rakastan sitä enemmän kuin montaa muuta asiaa elämässäni. Ikävöin tanssia liikaa, mutta en minä enää kai osaisikaan. Joten annan olla.

Aamu meni hyvin, päivä meni hyvin, alkuiltakin menetteli - mielialani kuitenkin laski käsi kädessä auringon kanssa ja nyt vain tyhjät silmät ja ahdistus rintalastassa. Päätin aloittaa projektini syömällä säännöllisesti ja terveellisesti, mutta huomasin päivän mittaan jättäväni aterioita väliin kuin vaistomaisesti. Juuri tätä minä tarkoitan, juuri tätä; mitä enemmän pidän kiinni Odilesta, sitä vaikeampaa holtittoman syömiseni hallitseminen on, ja kun vihoin haluaisin päästää irti, se roikkuu minussa kuin hukkuva ajopuussa, muistuttaa kuinka helppoa tämä on, että tämän minä osaan ja tätä minun kuuluu tehdä. Kotona päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kokkasin pitkästä aikaa, kermainen kanapasta jäi kuitenkin kattilaan kuin huomaamatta, automaattisesti, miettimättä. Isä toi äsken kaupasta jäätelöä, enkä minä kehdannut kieltäytyä. Pari lusikallista pehmeää vaniljaa ja creme brulee -muruja, ja näin ympyrä sulkeutuu, tässä minä taas olen, istun jalat sylissäni lattialla hyperventiloiden kun käteni tärisevät ja pää huutaa "oksenna oksenna oksenna". Ja minä tottelin, kuin transsissa kävelin vessaan ja tein niin kuin kuului. Ja nyt ei tunnu miltään, ei yhtään miltään.

Ei minusta taida olla tähän. Ensimmäinen päivä upeasta uudesta elämästäni ja olen jo nyt niin käsittämättömän väsynyt, en jaksa taistella tätä punahehkuista vihaa vastaan, minä mieluummin hautaudun passiivis-aggressiivisen kitumiseni alle kuin kaivaudun ulos täältä, minä en jaksa. Eivät minun voimani taida riittää.

Työpöydän sokkelin alla on piilossa pieni veitsi, antaisin mitä vain mutten halua huolestuttaa Myrskylintua, kukaan ei saa tietää shh ollaan vain hiljaa. Haluaisin punaisia helmiä lantiolle peittämään ylimääräisiä senttejä, katsoa epäonnistumisenii pulppuavan hiljalleen pintaan heleänpunaisina vanoina ja pyyhkäistä ne sitten kadoksiin, tuntea tutun adrenaliinin humahduksen takaraivossa kun kipu viiltää ihon pintaa terävänä ja todellisena, tuijottaa seinää ja nähdä kaiken hetken ajan tarkemmin, olla kliseisesti elossa omasta epätoivostaan. Muistan elävästi sen euforisen tunteen, kun olin laihtunut paljon ja tunsin veitsenterän kolahtavan ensimmäistä kertaa todella kipeästi lonkkaluuhun, tuntuu järjettömältä haluta jotain tuollaista niin paljon, mutta järkeähän minä en ole hetkeen varmaan nähnytkään.

Tänään oli kaunis päivä. Istuimme pari tuntia Purjepojan kanssa lämpimässä kahvilassa, cappuccino käsien välissä ja viisaita sanoja - se keskustelu avasi jollain tavalla silmäni.

Tarkastelin ensimmäistä kertaa ongelmaani täysin objektiivisesti niin, että käsitin sen todella olevan osa minua ja jotain sellaista, joka tekee oikeasti hallaa elämälleni. Ymmärsin, ettei kaloreiden pakonomainen laskeminen, oksentaminen tai kehonsa vihaaminen ole luonteenpiirre - se on pinttynyt tapa, joka rakentaa jatkuvasti muuria minun ja onnellisuuden väliin. Välillä tiilet ovat lasia, näen hymyni toisella puolella ja melkein uskon olevani siellä, mutta seinä ei katoa - parhaimpinakin hetkinä vain kurottelen sen yli, hamuan käsilläni onnellisuutta ylettämättä kuitenkaan ihan. Rakkaat ihmiset purkavat välillä muuria matalammaksi, päästävät iloisuuden tulvimaan pieninä pilvinä toiselle puolelle, mutta iltaisin annan ahdistuksen ja itseinhon koota sen takaisin, päivä päivältä vähän korkeammaksi. Pahimmillaan seinä on valkoisia kiviä, rosoisia ja teräviä ja niin kylmiä, että katsominenkin sattuu. Ja minusta tuntuu, että haluan hajottaa sen seinän, purkaa kivi kiveltä, kohdata ne solmut jotka ovat sitoneet tiilet toisiinsa tiiviiksi aidaksi onneni eteen ja oppia elämään ilman tätä. Ilman syömishäiriötä. Huomaatteko, minä sanoin sen! Tunnen jonkinlaista lapsenomaista riemua siitä, että olen antanut asioille oikean nimen; Odile on huijausta, lasiprinsessa on huijausta, keijut ovat huijausta, tämä on sairaus. Ja vaikka Odilea minä rakastin, sairaudesta minä haluan eroon. Minä haluan kirjoittaa tälle tarinalle uuden lopun.

Ulkona sade oli lakannut, taivas oli punertava rakoilevan pilvipeitteen alla ja minä olen ollut jollain hiljaisella tavalla onnellinen koko illan. Teetä, hyvää musiikkia, villasukat; maailmassa rauha ja niin edelleen. Olo on helpottunut ja jotenkin kevyt. Kyllä minä vielä nousen. Huomenna, huomenna on uusi päivä.

(Tänään 950 kaloria.)

Päiväni ovat nykyään täynnä ei-mitään, käyn jo yhdeksältä nukkumaan iltaisin ja päivät vietän yksin tai L:n (ei häntä voi enää noin kutsua, olkoon tästä lähtien Myrskylintu - silmät kuin syvin vesi ja vaahtopäitä ripsillään) kanssa sisätiloissa. En edes muista, milloin minulla viimeksi olisi ollut näin paljon aikaa. En käy enää edes salilla, pinkki treenikassi pölyttyy kaapissa, minä en jaksa eikä minua huvita enkä minä uskalla.

Kroppani tuntuu olevan taas ihan sekaisin - vatsakipua, huimausta, pahoinvointia, ruokahaluttomuuden ja ahminnan häilyvä raja ja edestakaisin, edestakaisin. Pelkään taas, että olen raskaana, olen vainoharhainen kylähullu mutta eihän sitä koskaan tiedä. Alan pikkuhiljaa harkita selibaattia ihan vain tämän jatkuvan epätietoisuuden takia, mihin minä luotan jos en edes oikein käytettyihin e-pillereihin? Raivostutan itseänikin pelleilylläni, äiti saarnaa puhelimessa kuinka "vanhemmille miehille ei saa jaella, he vain käyttävät hyväkseen" ja minä vain tuijotan auringossa kimmeltävää Töölönlahtea, työnnän sanat sivuun sillä en halua uskoa, jossain kai tiedän itsekin. Minä kiinnyn Myrskylintuun hetki hetkeltä lisää, tämä naiivius on hälyttävän tuttua kun minä uskon kaiken mitä hän sanoo, kauniita lauseita solisluiden kaareen kuiskattuna, pelkkää helinää? Pelottaa, mutta tavallaan ei. Kai minä vielä jaksan uskoa, toivoa parasta.

Tänään olen syönyt nuudeleita teekupista (kaloreita tänään liikaa liikaa liikaa, ei ehkä kuitenkaan yli 1300?), kuunnellut Alphavilleä ja itkenyt vähän; kaksi viikkoa vappuun, kuusi kesälomaan, ehkä viisitoista kun Ava ja Sirena astuvat lentokoneeseen - Atlantin toisella puolella ruoho on vihreämpää enkä näe kumpaakaan vuoteen. En oikeasti tiedä, miten pysyn täällä järjissäni ilman heitä. Forever young soi ja minä melkein näen meidät istumassa rantahiekassa viimeisenä iltana, aurinko lähellä horisonttia ja itkuiset silmät. Heitä odottaa ehkä elämänsä jännittävin vuosi, minua vain tappava arki ja tukehduttava yksinäisyys.

Sain töitä. En ymmärrä miten jaksan koulun lisäksi viikoittain parisenkymmentä valtavaa sosiaalisuutta ja aktiivisuutta vaativaa työtuntia, mutta minä aion silti yrittää, aion pärjätä. Sillä minä vihaan riippuvuutta ja minä vihaan sitä riipivää omatunnontuskaa, joka valtaa minut joka kerta kun pyydän vanhemmiltani rahaa - siksi minä aion purra hammasta, valvoa yöt koulutöiden kanssa kun illat menevät töissä, salilla tai L:n kainalossa, taistella läpi paniikkikohtausten ja uupumuksen, tehdä parhaani. Huomenna perehdytys ja minua pelottaa, mutta kai minä olen ylpeä, päättäväinenkin. Tunnen jonkinlaista marttyyristä mielihyvää ihmisten taivastellessa aikataulujani, tiedän jo valmiiksi että tulen uupumaan ja toukokuusta tulee raskas mutta jumalauta minähän selviän.

Eilen Samuel käveli minua vastaan rautatieasemalla. Ilmeetön katse suoraan läpi jota seurasi panikointia ja 30 tunnin alkoholipaasto, hahhah olen säälittävä mutta tavallaan iloinen sillä henkeä ahdisti niin ettei syöminen tuntunut edes vaihtoehdolta ja se on hyvä. Tänään 1300 kilokaloria joka on niin paljon liikaa että itkettää, mutta ihan sama, tänään minua ei kiinnosta. Huomenna sitten.

Tänään olin onnellinen. Kerrankin voin sanoa noin, ja tarkoittaa sitä koko sydämestäni.

L oli vastassa bussipysäkillä, tervehdyksenä kevyt suudelma, käsi kädessä rivitalojen välistä sisään, vatsassa perhosia ja odotusta. Me puhuimme, ihan kaikesta, armeijasta ja lakimiehistä ja appelsiineistä ja kuolemasta, kunnes-- no, niin, kaikki vain tapahtui. Mutta se ei ollut rumaa, se ei ollut väkivaltaista tai rajua tai pahaa. Se oli kaunista, enemmän ja parempaa kuin mikään ikinä ennen, huokauksia ja naurua kunnes maailmamme räjähti ympäriltä. Hukuin sinisiin silmiin kerta toisensa jälkeen.

Jälkeenpäin makasimme ikuisuuden siinä hämärässä, suutelimme ja katselimme kattoon kymmenen vuotta sitten liimattuja tähtikuvioita, hän suukotti nenänpäätäni ja minä hengitin hänen rintakehäänsä vasten kun aika valui kevyesti sykkien ikkunan takana. Mikään ei koskettanut meitä, me olimme elämästä irrallaan, ei ketään muuta kuin me. Mietin kaikkia niitä sanoja, olet niin kaunis seksikäs upea täydellinen; minä taisin oikeasti uskoa. Myöhästyin neljästä bussista, kun emme saaneet itseämme ylös - lopulta L ajoi minut metroasemalle ja suuteli pyörryksiin liikennevaloissa. Ulkona lauloivat kevään ensimmäiset linnut, ja nyt minusta tuntuu, että ehkä täällä sittenkin on vielä toivoa.

Voisiko kaikki mennä nyt hyvin? Voisiko, kiltti, voisiko?
(Tänään 550 kilokaloria.)

Pohjoisessa oli kaunista (liikaa syömistä ja nyt vihaan vihaan vihaan) mutta Helsinki on harmaa. Huonosti nukuttu yö painoi hartoita koko koulupäivän, myöhemmin Avan levittäessä tummaa väriä hiuksiini minä tuijotin ilmeettömänä penkkiä vasten leviäviä reisiäni, kotona ilta oli vain huutoa kun isä ja äiti kilpaa lietsoivat itseinhoani ja syyllisyydentunnettani sanoillaan ja nyt minä itken, halaan valtavia oksettavia jalkojani syliini ja haukon henkeä, minä en jaksa tällaista enää. Olen kaikkea liikaa mutten siltikään tarpeeksi, minä vien tilaa ja tuhlaan rahaa ja en osaa olla hiljaa kun pitäisi, tänään olin syömättä vuorokauden kunnes kasvispataa siivu leipää irtokarkkeja, mikä minua vaivaa, mikä vittu minua vaivaa? Hiuksissa on nyt uusi sävy, punaista ja kuparia ja tummaa mahonkia, ne olisivat kauniit jos kuuluisivat jollekin muulle.

Huomenna pitäisi mennä työhaastatteluun, en halua en pysty en uskalla, ja illalla näen sen sinisilmäisen pojan, kutsutaan häntä vaikka L:ksi. Ajatus hymyilyttää, mutta jossain sisällä kai tiedän, ettei hänkään halua kuin kätensä minuun - ehkä taas kolme kuukautta alastonta ihoa vasten kuiskattuja lupauksia kuin ilotulituksia silmäluomissa, ehkei edes niin kauan ja sitten hän on poissa. En minä ansaitse häntä, en ketään, en mitään. Tarttuisin veitseen silmänräpäyksessä, jos en tietäisi, että L saa huomenna minut riisuttua katsellaan sekunneissa kaikesta itseinhostani huolimatta, eikä kukaan saa nähdä, kukaan ei saa tietää. Upotan vihani häneen, raavin puren huudan kunnes kadotan itseni, unohdan hetkeksi tämän likaisen ruumiin ja olen joku muu jossain muualla.

60? Apua apua apua, olette ihania. ♥

Tuntuu, kuin minua revittäisiin kahteen suuntaan.

On se valoa hehkuva, ääneen naurava elodie, joka herää aamulla hymyillen, venyttelee ja nousee, katsoo peiliin hetken miettien kunnes jatkaa hymyilyään, ei niin paha, tänään minä kelpaan. Hän meikkaa, vetää ylleen farkut ja vaalean neuleen, kävelee aurinkoloskassa kokeeseen ja täyttää tyynenä konseptia vinolla käsialalla tunnin, ehkä kaksi, poistuu luokasta ja räjähtää nauruun käytävällä, kun ymmärtää epäonnistuneensa täysin. Elodie ottaa kauniita ystäviään käsistä (he ovat kauniita, hän on ylpeä, he ovat niin kauniita ettei hän voi kuin hymyillä), suuntaa korot kopisten kauppakeskuksen iltapäivähälyyn, sovittaa mintunvihreitä farkkusortseja koossa 34 ja näyttää omasta mielestäänkin melkein siedettävältä,  ainakin niin lähelle, ettei siitä tarvi välittää. Jäätelöt kioskista toisen työhaastattelukutsun kunniaksi, metro takaisin keskustaan, kotiin, kauppaan - kotona elodie laittaa jotain hyvää ruokaa, syö sen hiljaisessa keittiössä ikkunasta ulos katsellen ja miettii kesää ja sinisiä silmiä, tulevia juhlia ja vapautta, kikattaa yksinään ja on sellaisella arkisella, hiljaisella tavalla niin onnellinen kuin rikkinäinen ihminen voi olla.

Menee tunti, ehkä kaksi, ja tämä elodie on poissa - tilalla on itku ja ahdistus, epätahtiin paniikin alla hakkaava sydän, hän hyperventioloi kyyneleitään ja seisoo peilin edessä neljäkymmentä minuuttia raapien kylkiään. Hän raapii, repii, lyö, huutaa, itkee, vihaa ulkonäköään ja luonnettaan ja epäonnistumisiaan ja ystäviään ja kaikkia, kaikkea, ihan kaikkea. Eniten itseään. Luettelee asioita, joita olisi valmis antamaan joko päästäkseen irti vartalostaan tai elämästä, mitä vain, hän antaisi mitä vain. Lopulta ilta vaihtuu aina yöksi, hämärä hukuttaa turtaan uneen, lepo pyyhkii tunteet pois kunnes aamuaurinko korvaa ne uusilla - toivo, helpotus, riemu, minä selvisin jälleen.

Ja uudestaan. Uudestaan, uudestaan, uudestaan eikä tämä koskaan lopu.

Huomenna pohjoiseen Avan kanssa, vielä neljä päivää minä leikin normaalia mutta viides jakso saa olla se, jolloin minä muutan kaiken. Takaisin vuoden takaiseen syksyyn, 200 tai ehkä 350 kilokaloria päivässä, kuntosalia ja huimaus suihkunlattialla, suoraan juoksumatolta vessaan kakomaan vatsahappoja kun tyhjyyttä huutava vatsa yrittää pakottaa kivun ja pahoinvoinnin pois. Ja yskiessäni verta minä hymyilen niin kuin silloinkin, sillä se on merkki voitosta. Minä voitan itseni, voitan tämän elodien, kaivan luurankoni kaapista ja hirtän minut sen tilalle hengariin, minusta tulee se kuka oikeasti olen tämän kaiken alla.

Rukoilen pitkästä aikaa. En jaksaisi enää epäonnistua.

Koeviikko on mennyt alusta asti päin helvettiä, ja ulkona märkä harmaa lumi peittää alleen kevään toivon ja vihertymistä odottavan nurmikon. Minä syön holtittomasti, mutta olen yrittänyt lopettaa oksentelun, en halua enää punaisia silmiä ja  polttelua ruokatorvessa, en halua en halua en halua. Voisin olla ylpeä edistyksestäni, jos painoni ei olisi taas noussut, jos osaisin olla syömättä, jos osaisin olla niin kuin ennen. Mutta en voi. En osaa.

Äiti sanoo olevansa huolissaan, jättää syömishäiriöistä kertovia artikkeleita pöydälleni, puhuu itsetunto-ongelmista ja siitä, kuinka olen riittävä juuri tällaisena. Minä melkein kerroin, melkein päästin ulos kaiken sen pahan mitä Odile on sisälleni kutonut - oli niin lähellä, etten purskahtanut itkuun ja antanut käden silittää surun pois kun olisin kertonut kaiken, kuinka en jaksa enää ja haluan pois täältä. Mutta vaivihkaa pyyhin kyyneleet villapaidan hihaan, kuittasin huolestuneet sanat ironiaa tihkuvalla virnistyksellä, "minähän syön kuin hevonen, tiedät sen itsekin, ei minulla ole mikään hätänä". Äiti empi hetken ennenkuin kääntyi, "niin, niin kai sitten". Ja hetken sydäntäni palelsi, kunnes turtumus otti jälleen vallan.

Hetki sitten ahmin taas, oksentamisen sijaan jäin sohvalle makaamaan, tuijotin ulos, sumua ja lätäköitä jalkakäytävällä, haluan astua niihin, pudota ja hukkua. Päivään aurinkoa toivat kutsu työhaastatteluun ja mintunvihreiksi maalatut kevätkynnet, mutta minä jään sisälle, en poistu neljän seinän sisältä, suljen puhelimen ja yritän opiskella. En jaksa itseäni, mutta vielä vähemmän muita ihmisiä. Haluan laihtua niin paljon, niin kovin paljon, minun päähäni ei jaksa mahtua muita ajatuksia, en jaksa olla sosiaalinen tai huolehtia kenestäkään muusta, mistään muusta.

Ja niin, sain Liebster-tunnustuksen hileeltä ja lumialta, kiitos teille. Palkinnon laitan eteenpäin frecklesille, ruutille ja astralille. Olette kauniita. ♥