Minusta on tullut tuntematon, itkuinen hermoraunio, eivätkä rakkaani pysy perässä, vaikka juoksevat yötä päivää jalkapohjat okapensaiden naurusta verillä. He yrittävät, antavat anteeksi, jaksavat, ovat kärsivällisiä, ja minusta tuntuu pahalta, niin pahalta heidän puolestaan. He rakastavat minua, enkä halua olla enää taakka; se, josta huolehditaan, haluan olla se sama ihminen, joka kesäyönä heitti vaatteet hietikolle ja juoksi kiljuen veteen, vilpittömästi iloisena. Haluan olla jälleen vilpittömästi iloinen. Haluan olla heidän ystävyytensä arvoinen.

Minä olen hukassa.

eikä millään muulla saa enää koskaan ikinä milloinkaan olla mitään merkitystä

Olen ollut ajattelematta, ja rehellisesti, suoraan sanoen, valehtelematta ja täysin totuudenmukaisesti minua ei kiinnosta enää yhtään mikään minkään vertaa. Syödä, ei syödä, lihoa, laihtua, rakastua, olla rakastumatta, mennä tulla jäädä lähteä - kaikki on samantekevää. En jaksa ajatella menneitä tai suunnitella tulevaa. Olen holtiton varjo ylensyönnin ja paastoamisen rajalla, menestymisen ja romahtamisen välimaastossa, minussa ei ole enää mitään järkeä ja elämä lipuu ohitseni tummana vetenä kuohuen. Kyyneleet ovat makeita, jos niiden antaa valua vain sisäänpäin, mutta sakset pysyvät laatikossa. Ei enää koskaan.

Minun on niin paha olla, niin helvetin paha olla. Nauran, hymyilen, syön ja elän hetken kuin normaalit ihmiset, kunnes pää sanot kalorit rasva sokerit sinä typerys katso mitä taas teit ja olen jälleen poissa, leijun kylmässä avaruudessa silmät suljettuina, annan vesien virrata sysimustina suonissani ja kuolen hiljaa, huutamatta, sekunti sekunnilta.

"Mä olen verta, mä oon väkivaltaa", joku laulaa radiossa ja minä en voi kun nauraa mielipuolisesti ja antaa saksien valua käsistäni lattialle, hiljainen kolahdus ja pisaroita hämärässä.

Anteeksi, kulta. En tule luulvasti koskaan olemaan sinun kaltaisesi, sinun vertaisesi.

Anteeksi. Anteeksi, etten ole tarpeeksi vahva. Mutta lupaan yrittää; sinun takiasi, pieni.

Tiedän ihmisiä, jotka pelkäävät ruokaa. He pelkäävät sitä, vihaavat sitä, välttelevät - he eivät syö, koska eivät halua tai uskalla. Olen kateellinen heille. Minäkin haluaisin kääntää selän höyryävälle voimakaroniannokselle, koska se kuvottaa minua - en siksi, että minun täytyy tehdä niin, siksi, että minun on pakko. Haluaisin sanoa ei suklaalle, muffineille, pizzalle, kermavaahtopäällysteiselle suklaavanukkaalle ihan vain siksi, ettei minun tee mieli syödä sitä. Etten halua sitä. Ei siksi, että jos syön sen, paisun muodottomaksi, niin suureksi, ettei minua enää tunnista.

Sillä minä rakastan ruokaa. Se kontroloi minua, se saa minut tekemään täysin käsittämättömiä asioita, minä himoitsen ruokaa enemmän kuin mitään ja se tuntuu nauttivan minun tanssittamisestani. Ja tiedättekö mitä? Minä vihaan itseäni siksi. Vihaan.

Vannon, että kun muutan omaan asuntoon, en osta sinne pakastinta, ei en missään nimessä, vedän jääkaapin johdot irti seinästä, linnottaudun sisään, tyhjiä ruokakaappeja ja vain aikaa, jumppaa ja veitsenteriä.

Hedelmiä, jogurtti, tomaattikeittoa. Ja sitten, naps vain, kermajäätelöä kinuskikastikkeella, ha ha ha tappakaa minut.

Tänään mietin, miksei mitäänsanomattomille päiville ole keksitty omia sanoja, kun niitä näyttää olevan niin paljon.

Viisisataa kilokaloria. En aio epäonnistua, en enää. Koskaan.

Näytän lihavammalta kuin viidennellä kuulla raskaana oleva luokkalaiseni. En voi uskoa, että olen kateellinen 15-vuotiaalle tulevalle äidille, joka on juuri heittämässä tulevaisuuttaan täysin hukkaan, joka on täysin hukassa elämässään. Olen silti. Hänellä on poikaystävä, rakkautta ja päättäväisyyttä, he muuttavat yhteen ja elävät elämänsä onnellisina yhdessä kauniin tyttärensä kanssa. Minulla ei ole ketään, vain särkyneet unelmat ja joka suuntaan leviävä myrkyllinen hengitysilma, influenssa, partateriä lantiolla.

Näen O:n perjantaina. Henkeni salpautuu, jos vain ajattelenkin hänen kosketustaan vartalollani; pelosta vai odotuksesta, sitä en tiedä.

Huomenna aloitan uuden elämän. Ei enää saksia iholla tai turhaa ruokaa, minusta tulee täydellinen, täydellinen hänelle, minusta tulee keiju hänen sylinsä satumaahan eikä hän enää koskaan halua ketään muuta kuin minua ja minun täydellistä vartaloani. Lonkkaluut näkyvät jo. Kirjoitan niihin hänen nimeään ja keitän lisää kahvia. Mustana.

Tänään join vodkaa muovimukista, istuin tiskipöydällä V:n huulet kaulallani, hänen kätensä reisilläni, makasin selälläni ja henkäisin aina kun kuului tehdä niin. Suljin silmät ja ajattelin O:ta.

Olen huora.
Ei puhuta syömisestä, eihän.

Makaan maassa polvillani. Kostea heinäpelto tuoksuu kuolemalta ja syvänpunainen taivas aaltoilee matalalla, repii takkuisia hiuksiani, okapensaan kukkia kiharoissa ja sydän pelkkää lyijyä.

Pelko hiipii minuun hiljalleen, yritän ylös mutta niiden mädäntyneet sormet kiertyvät tiukemmin nilkkoihini, minun täytyy nousta, täytyy juosta, mutten voi liikkua, polvet hiertyvät auki, veri virtaa silmäluomiini ja putoaa pisara kerrallaan, metalli näyttää kauniilta, raudan tuoksu pyörryttää. En osaa enää.

Auttakaa minua. Voi hyvä luoja, auttakaa minua.

Haluaisin kirjoittaa itselleni kirjeen, jossa kerron vereen tahrattua omatuntoani helpottavia tosiasioita. Yksi epäonnistunut päivä ei lihota, tuhannella kilokalorilla laihtuu, kukaan ei oikeasti katso minua inhoten jos näkee minun syövän, kovin moni ei pidä melkein-alipainoista (vihaan vihaan vihaan) lihavana, oksentaminen ei paranna asioita. Mutta minun päässäni seireenit laulavat pilkkalauluja soihdut meriveden läpi hohtaen, ne uivat lähemmäksi ja tunnen, kuinka sääriäni peittävät punarihmaiset tarinat katoavat syvänsinisiin verenpurkaumiin.

Minun ei pitänyt enää vajota, minun piti lentää, minun ei pitänyt syödä vaan kadota, miksi minä en osaa, miksi miksi miksi. Pää on pakko pitää ylhäällä, haukon jäätävää yöilmaa keuhkot pakahtumaisillaan ja tajuan, että nyt on taisteltava lujemmin kuin koskaan ennen. Virhe seuraa virhettä, ja mitä pitempään annan tämän jatkua, sitä suuremmalla todennäköisyydellä romahdan täysin, hukun. On taisteltava.

Eilen tuhatkaksisataa kilokaloria, tänään kahdeksansataa. Vihaan itseäni niin paljon.

Voi luoja, miten minä vihaan tätä kaupunkia. Näitä ihmisiä, heidän itsekeskeisyyttään ja ilkeyttään, alkukantaista halua vahingoittaa, raivostuttavia eleitä, lapsellisia sanattomia pelejä. J ja H räjäyttävät pääni, kärsivällisyyteni murenee palasina lattialle, haluaisin repiä ja raapia heidät kappaleiksi yksitellen, polttaa rantanuotioilla ja tanssia jälkeenpäin hiilloksella. Miten he jaksavat? Miten ihmeessä he jaksavat? Koulussa saan vain vaivoin pidettyä itseni kurissa, käsilläni tuntuu olevan oma tahto, ne haluavat lyödä, kuristaa. Antaisivat meidän olla, eläisivät elämäänsä, kaukana meistä. Haluan rakentaa meren meidän väliimme. Antaisivat meidän vain olla.

Päiviä, jolloin elämä on vain rikkihappoa, petolinnun kynnet vastasyntyneen kauriinvasan hauraalla kaulalla.

Neljäsataa kilokaloria.

Minulla on sääntöjä, joita minun täytyy noudattaa. Polkuja, joille eksyin kauan sitten, ja joilla harha-askel vie hengen. Kaiken täytyy olla kontrollissa, järjestyksessä, syvällä sydämessä, kyynelissä keuhkojen ympärillä. Koskaan ei saa unohtaa, ei koskaan. Syö kuin kuoleva pikkulintu, juokse kuin hengenhädässä, taistele pentujaan suojelevan tiikeriemon lailla. Vain vahvat selviää. Yksinkertaista.

Ja silti peilistä katsoo likainen joutsen öljyä siivissään, täynnä säröjä, silmissä suolavettä ja kärsimättömiä unelmia.
Eilen viisisataaviisikymmentä kilokaloria, Tänään neljäsataaneljäkymmentä.

Muistin jälleen kantapään kautta, miksen syö punaista lihaa. Vanhemmat valmistivat perinteisesti sunnuntain kunniaksi isomman päivällisen, sisäfilee uuniperuna wok-vihanneksia salaattia, ja vaikka koko aterian kalorimäärät tuskin ylittivät neljääsataa, olo on kuin olisin nielaissut alasimen. Olen kylläinen ensi kertaa luoja tietää kuinka pitkään aikaan. Vatsaa kivistää, olo on niin raskas, että haluaisin vain käpertyä kokoon ja ryömiä piiloon, syvälle sammaleeseen (tai vaihtoehtoisesti oksentaa kunnes veret virtaavat vuolaasti pitkin turmeltua vartaloani, mutta ei, minä olen lopettanut).

You know you're the reason that I felt alive out here, so alone I'm waiting for my chance to disappear, The Narrative laulaa ja minä en tiedä, ajattelisinko Häntä vai nälkää. Lumi sataa päälleni hiljaa ja minä kuulen kuolleiden sielujen naurun, kuin pianomusiikkia autioissa tanssisaleissa, kuiskauksia, punaisia aarrekarttoja valkoisessa ihossa.

Niinpä niin. Shoppailupäivä tyttöporukalla naapurikaupungissa, hi hi hi kuinka hauskaa, sanoin ei kermavaahtokaakaolle ja croissantille ja kerroshampurilaiselle kunnes sorruin patonkiin, isoon suklaakeksiin ja jäätelöön. Kalorimäärät pyörivät varmaan tuhannessa, tuhansissa, miljoonissa, likana tähtikuvioissa. Vihaan.

Pakko päästä nukkumaan. Minun on pakko pystyä parempaan.

Hetkittäin tuntui, että menetän kontrollin - kaksi haarukallista pastaa, vähän kermaista lohikastiketta, muffini. Pelkäsin. Sitten löysin itseni sanomasta ei jäätelölle, suklaalle, sokerimehulle ja salsanachoille.

Olen aika ylpeä, mutten uskalla hengittää. Tasapainoilen reunalla paratiisin ja helvetin välimaastossa (kumpi puoli on kumpi, sairas elämä terve elämä en minä tiedä), ja yksikin tuulenpuuska, ja olen mennyttä. Sitä en halua enää.

Jos kaikki menee hyvin, minä olen pian kaunis ja pakenen ensi syksynä Helsinkiin. Päättötodistuksessani yhdeksiköt nauravat kymppien seassa kuin irvokkaat tanssijat jostain vanhasta maalauksesta, ja minä tulen jättämään taakseni tämän pohjoisen kylän, jossa kukaan ei hymyile tai katso silmiin. Suuntaan lukioon, hyppään tulipisarana tuntemattomaan, uuteen kaupunkiin, uuteen alkuun. Ajatus on helpottava.

Haluan sukeltaa, syvemmälle kuin koskaan ennen.

Minä en ymmärrä, miksi minun pitää tuhlata lyhyttä, kaunista elämääni asioihin, joista en ole nauttinut enää vuosiin (viulu kädessä olen rento kuin kanki, eikö kahdeksan vuotta riitä?). En ymmärrä myöskään, miksi olen jättänyt niin monta aurinkoa hymyilevää asiaa pois sen takia, että kuristavat pakkoharrastukset vievät minusta inspiraation ja motivaation kaikkeen toimimiseen (ikävöin balettia, ikävöin niin paljon, seitsemän vuotta nilkkoja kiristäneitä tossuja ja taipuvaa selkärankaa).

Haluaisin olla jälleen se hento ja kaunis tanssija, joka lavalle astuessaan näkee vain valoa, kuulee vain pianon, sulkee silmänsä ja lentää, läpi lattian ja avaruuden, kuin pieni lintu täynnä voimaa ja intohimoa.

Aloitan täydellisyydestä ja linnunluista. Niihin on vielä matkaa.
Tänään neljäsataaviisikymmentä kilokaloria.

Rakastan ystäviäni, rakastan todella. Joskus vain toivoisin, että he kutsuisivat minut vähän harvemmin grillille, pizzeriaan, karkkikauppaan, helvettiin.

Siksi aion tänään kääntää katseeni, hymyillä ontosti, olla kaiken sen yläpuolella. Olen syönyt muutenkin liikaa. Avaruus on viileä ympärillä ja minua puistattaa. Jos sulkee silmät, voi tuntea seireenien käsivarret sydämen ympärillä.

Unessa minä pakenin. Juoksin vain, minulla oli verenpunainen mekko, paljaat jalat ja läpikuultava iho, jonka alla näkyi puroja ja yksisarvisia, juoksin niin lujaa kuin pystyin, en pystynyt pysähtymään. Metsä oli mustaa ja taivas vaaleaa, meren pohjassa näkyi tähtiä ja kuunsirpin hajonneet palaset, minä juoksin juoksemistani, se polku ei loppunut koskaan eikä minusta tuntunut yhtään miltään.

Viisisataaneljäkymmentä kilokaloria. Miksi minä en osaa enää?

"Aurinko paistaa mut se paistaa läpi vartalosta", laulaa Happoradio, enkä minä voi kun hautautua sydänkuvioituihin lakanoihin odottamaan aamuaurinkoa, jota ei sitten tullutkaan. Lumihiutaleet leijailivat suljetuille silmäluomille.

En osaa oikein kuvailla, miltä elämä tuntuu. Tai nälkä. Sen tiedän, että kestän nykyään kumpaakin huonosti. Kaipaan kesää, haluan nälän ja aurinkoon piiloutuvat luut takaisin, haluan elämäni takaisin.

Veden alla on hyvä hengittää.

Minun nimeni on elodie ja minä olen eksynyt keskelle kuiskauksia ja kylkiä syleilevää pohjoistuulta. CRIMSON DREAMS kertoo minun matkastani kohti unelmia. (Lupaan kertoa niistä teille, kun keksin, mitä ne ovat.)

Minä haluaisin sinut mukaan matkalleni. Annatko kätesi?