Auditorion penkit upottivat ja kynien suhina kaikui näyttämön seinistä, äidinkielen koe oli hämmentävä ja minua pelottaa koska en osaa oikeastaan sanoa menikö se hyvin vai huonosti. Sitten istuimme Sirenan ja Avan kanssa kolme tuntia metroaseman puupenkeillä, nauroimme ja katselimme ihmisiä ja suunnittelimme ensiviikon valtavia koeviikon päättäviä bileitä ja sovimme että tapaamme illalla. Heidän hymynsä olivat aitoja ja minulla on tyyni olo, ei ihan onnellinen mutta rauhallinen ja ihan mukava kuitenkin. Vaikka olenkin syönyt tänään jo 300 kaloria joista varmaan 200 irtokarkeista, joita Sirena kauhoi sateenkaarenväriseen paperipussiin huoletta lasiluiset ranteet iltapäivän valossa kuultaen. Mutta tänään vain tomaattikeittoa sitten, illalla ehkä pullollinen Coke Lightia, en tiedä, ei yli 900 kaloria kuitenkaan missään tapauksessa.

Ja vau, teitä tulee vaan lisää, kiitos. ♥ Jos teillä on jotain kysyttävää, toiveita, ihan mitä vaan niin kuiskatkaa, joohan, olette ihania ihan joka ikinen.

Tänään annoin Odilelle vapaapäivän. Kirjoitettuamme kahden konseptin verran Rooman noususta ja löytöretkien vaikutuksesta talouskasvuun me hyppäsimme Junen kanssa bussiin ja ajoimme keskustaan. Söimme ihanan pastalounaan Vapianossa, kiertelimme kauppoja, jaoimme kulhollisen mielettömän hyvää (ja mielettömän kallista) limejogurtin makuista italialaista jäätelöä Café Esplanadissa ja puhuimme kaikesta ihan tavallisesta, koulusta ja pojista, meikeistä ja politiikasta. Minulla oli oikeasti hauskaa, ja vaikka joutsenkuningatar repi hiuksiaan ja huusi ja kiljui ja hakkasi jäänyrkeillään kylkiäni, "älä syö sinä typerä tyttö", minä en kuunnellut. Koska olen päättänyt laihtua ja olla onnellinen, sekä että, kumpaakin. En suostu enää alistumaan siihen harmaaseen päivien sekamelskaan, joka rakentuu pelkkien kaloritaulukkojen ja läskiahdistuksen varaan. Ei, ei enää sitä, minä pidän elämästäni kiinni ja opetan Odilenkin olemaan kärsivällisempi. Sillä nyt minä aion nauttia elämästäni, ja nyt minä aion tehdä tämän oikein.

1600 kaloria

Eilinen meni hyvin (söin loppujenlopuksi vajaat 400 kaloria) ja niin kai meni tämänaamuinen espanjankokeenikin. Istuin viisi A4:sta edessäni, täytin verbien taivutusmuotioja ja sanastotehtäviä, muiden pulpeteilla keksejä ja Fazerin Sinistä ja minä join vain mineraalivettä, en ottanut mitään vaikka tarjottiin. Kotona meinasin sortua ahmimaan, kun mitään makeaa ei löytynyt olin jo tekemässä marjapiirakkaa kun yhtäkkiä tulin järkiini ja heitin puolivalmiin taikinan vessanpönttöön ja suljin uunin. En minä tarvitse mitään tuollaista. Sen sijaan kertasin huomisiin historiankokeisiin ja tein puoli tuntia lihaskuntoa.

Ulkona on pilvistä jälleen, mutta minun rintakehäni sisällä on aurinko, sillä on jääkylmät sormet ja joutsenkuningattaren kasvot ja se silittää hellästi kylkiluideni sisäpintaa kun vedän vaaleanpunaiset juoksukenkäni jalkaan ja suljen oven perässäni. Odile istuu vastapäisen puiston punalehtisten puiden oksalla, nojaa siroa niskaansa runkoon, hymyilee minulle kun ehdin ensimmäisen ylämäen juurelle ja puhaltaa siivet selkääni. Ja tälläkertaa minä en pysähdy puolivälissä lepäämään, minä juoksen, lujempaa kuin koskaan.

Loppuun asti.

Juoksutesti oli juuri niin kamala kuin pelkäsinkin, mutta selvisin siitä ihan kunnialla ja metrossa hengitin jo vähän vapaammin. Ulkona on uskomattoman kaunis päivä, aurinko saa Töölönlahden hohtamaan kuin joku olisi taivaassa avannut purkillisen kultaista ja hopeista askartelukimalletta ja ripotellut ne pitkin kirkkaansinistä vedenpintaa, puissa näkyi jo punaista ja olo oli neljän täydellä teholla juostun kilometrin ja 16 tunnin paaston jälkeen jotenkin oudosti leijuva. Minä nojasin pääni vasten ikkunaa, kädet olivat kylmät, hymyilytti.

On ihanaa olla yksin kotona, kello laahaa raukeasti eteenpäin, makaan sohvalla kissani kanssa ja luen Harry Potteria (espanjankirja mulkoilee mutta äh myöhemmin), pöydällä pullollinen Sprite Zeroa ja jäävettä, minä irtaudun kohmeisesta ruumiistani ja sukellan tekstiin ja voi kyllä, olen melkein 17 ja rakastan niitä kirjoja edelleen. Aurinko paistaa ikkunasta sisään ja olo on jollain tavalla melkein onnellinen.

Nauttikaa syksystä, ihanat. ♥

Tänäänkään ei ollut hyvä päivä, taivas oli harmaa yläpuolella ja metroaseman seinä tuntui viileältä selkää vasten, hengitä hengitä hengitä nyt hyvä ihminen, minä jaksan hymyillä koulupäivät mutta kotiin tullessani olen jo raunio. Äiti sanoi että on huolissaan ja minulla on uskomattoman huono omatunto nyt, mikä oikeus minulla muka on tähän täysin voimattomaan oloon, kaikki muutkin jaksavat, huomenna juoksemme peltoa ympäri tuhatviisisataa metriä ja kello ei anna anteeksi ja minä tiedän jo nyt olevani heitä kaikkia huonompi. Jälleen. En halua mennä, mutta mitä muutakaan voin. En vain haluaisi taas nähdä, kuinka kauriinjalat ja vaaleat poninhännät ylittävät maaliviivan ainakin kaksi ja puoli minuuttia ennen kuin saan raahattua valtavan, kömpelön ruhoni loppuun asti.

Löysin vihdoin vaa'an. Seisoin sen edessä, tuijotin kylmää lasipintaa varmaan viisitoista minuuttia mutta ei, en uskaltanut. En vielä. Tänään olen kuitenkin syönyt ihan varmasti alle 700 kilokaloria (leipä ilman päällisiä, luumu, omena, pala kananrintaa, salaattia) ja vaikka se tuntuu ihan hirveän paljolta, tiedän, että suunta on oikea. Huomenna taas vähän vähemmän. Pelkään silti ihan järkyttävästi, että BMI:ni on nykyään yli 21.


Scandinavian Music Group soi ja minä tuijotan ikkunalasin pintaa, pitäisi lukea mutta en minä jaksa, en minä jaksa enää. Minulla on paha olla, odotan vain että äiti palaa lenkiltä jotta voin käpertyä hänen turvalliseen syliinsä, olla taas ihan pieni ja viaton, sulkea aivot pois ja yrittää olla ajattelematta huomista nöyryytystä ja leikkiä että kaikki on ihan niin kuin ennen. 

miksi?

Lauantai-ilta ja laahaavat minuutit. Aika ei tunnu kuluvan, makaan selällään ensin lattialla, sitten sängyllä, yritän valmistautua ensiviikon kokeisiin mutta en ymmärrä luetusta mitään, pää tuntuu raskaalta ja muu ruumis ihan uskomattoman levottomalta.

Isoveljeni on käymässä täällä, se tarkoittaa että vanhempani ovat ostaneet kaikki kaapit täyteen ruokaa ja päivisin syödään kakkua kahviloissa ja iltaisin tilataan ravintolasta take away -nepalilaista tai kokataan uskomattoman rasvaisia juustoburritoksia. Voitte vain arvata, kuinka huonosti tämän päivän syömiset ovat menneet, koko minun kehoni pisti vastaan ja ruoka oksetti ja minun ei vain yksinkertaisesti tehnyt edes mieli ruokaa. Ja se on harvinaista, kun minusta puhutaan. Teki pahaa heittää motivoitunut mielentila hukkaan vain siksi, että "ota nyt, tämähän on lempiruokaasi, älä nyt viitsi pelleillä". Koko päivän kalorisaldo on arviolta 1400, ja minusta ei tunnu yhtään miltään. Epäonnistuja.

Sain kutsun joihinkin abien juhliin, olin hetken jo menossa mutta sitten Aurora sanoi että hän näkee Marieta nyt ja minusta alkoi tuntua, että haluankin jäädä kotiin. Olen jotenkin ihan uskomattoman kyllästynyt, tympääntynyt, turtunut tähän kaikkeen, haluaisin vain lisää viinaa kiitos ja unohtaa hetkeksi kuka mikä missä milloin miksi minä olen. Mutta ei. Tänne minä jään, kotiin tuijottamaan kelloa, katson sen tasaisen kiihtyvää liikettä taaksepäin ja avaan ikkunan ja toivon, että olisin joku muu.

mutta onneksi freckles-pieni piristi minua tänään, kiitos, olet kultaisin ♥

Päivä meni niin hyvin, vain omena ja luumu ja se siitä, mutta sitten äiti tilaa kiinalaista, istuttaa pöytään koko perheen, happy family dinner ja minä melkein itkin kun lusikoin sitä valkoista riisimössöä suuhuni. Ja ihan kuin se ei olisi jo riittänyt, jälkiruoaksi panna cotta -jäätelöä - käteni tärisivät, kun valvovien silmien alla näykin lusikallisen toisensa jälkeen ja tunsin, miten rasva kohisi kehossani, pyöri ympäri ja ympäri etsien sopivaa laskeutumispaikkaa ja upottautui lopulta reisiini, kylkiini, vatsaani. Ihon alla on liian kuuma ja kädet hikoaa, olen ruma ruma rumempi kuin ikinä.

Koko päivän kalorit ehkä 1300? 1400? En tiedä, vihaan ravintolaruokaa jonka yhteydessä ei kerrota ravintosisältöjä. Vihaan muuten myös harmaana matalalla roikkuvaa taivasta, jäätävää tihkusadetta, sitä kun farkkujeni tuumakoko on nykyään 26" ja itseäni näin ihan yleisesti. 

Eilen oksensin tomaattikeittoa ja hapankorppua hysteerisesti itkien, vessan lattia oli punaista ja valkoista ja silmissä sumeni kun nousin haparoiden ylös katulamppujen valaistessa peilikaapin ovet. Sieltä katsoi takaisin kumarassa kulkeva hirviö, silmät punaisina ja kasvot turvonneina, hämmentynyt, pelokas, epätoivoinen, kamala. Se en ole minä, minähän olen se villivadelman lehdillä istuva kesäkeiju, vaaleat hiukset ja läpinäkyvät raajat, enkö olekin, olenhan, miksi en? Itkettää. En jaksaisi tätä elämää tällaisena.

Mutta siksi jatkankin. Jos pysyn tarpeeksi vahvana, tuloksien on pakko näkyä, ihan pakko. Ensi kesänä me lennämme Julietin kanssa valkoisten hiekkarantojen luokse, ja minä vannon, että olen yhtä laiha kuin hän, kaunis ja itsevarma, haluan punaiset röyhelöbikinit ja aidosti hymyilevät silmät, haluan olla niinkuin ne kaikki muutkin, onnellinen ja ylpeä itsestäni. Ryhdistäydyn kyllä. Tiedän, että elämällä on minulle niin paljon enemmän annettavaa kuin tämä kiristävän täysi vatsa ja peilikuva, jota kukaan ei halua katsoa.

Odile istuu jälleen siinä vieressä, istuu sängyllä ja katsoo kun minä yön pimeydessä herään herätyskellon hiljaiseen soittoon ja laskeudun lattialle, "vielä muutama, kultaseni, vielä muutama" ja minä teen neljännen vatsalihassarjan. Hän on ihan ennallaan, käsivarret kuin valkoista paperia ja lapaluiden kaari kuunvalossa hohtaen, mustissa silmissä vaativa katse ja huulilla hymy kuin veripisaroita; hän on kaunis, kauniimpi kuin kukaan. Ja hän tietää sen. Odile kävelee minun kanssani päivät, istuu hiuksiani silittäen  äidinkielen luokassa viereisessä pulpetissa, kuuntelee ruokaa huutavaa vartaloani vahingoniloisesti hymyillen ja tarvittaessa painaa pääni jääkylmään avantoon, pitää siellä kunnes huudan ja hukun ja tulen järkiini ja päästää sitten jatkamaan sitä, mitä varten minä hänet aikoinaan loin. Hän ei ole luovuttanut minun suhteeni, enkä minäkään ole.

Tälläkertaa minä aion voittaa.

Istun jalat sylissä tietokoneen ääressä, vaaleanpunaiset villasukat ja ikkunalasin takana kosteat asfaltit, minä uppoan tumblriin, sokeudun niistä kaikista paperinohuista käsivarsista ja tukehdun lantiota puhkoviin lonkkaluihin, pää on tyhjä ja olo liian täysi ja plus miinus nolla minusta ei tunnu yhtään miltään.

Taaskaan.

ehkä 1300 kaloria, menin laskuissa sekaisin ja olen oksettava

Minua naurattaisi jos ei tuntuisi näin pahalta, olen vain niin väsynyt tähän kaikkeen ja syön liikaa ja kukaan ei ymmärrä ja olen ruma ja lihava ja ulkona sataa jäätävää tihkua suoraan silmäluomieni alle, jalat ei kanna, lenkiltä rappukäytävään läpimärkänä ja itkua nieleskellen. En osaa kirjoittaakaan enää. Olen niin ruma että oksettaa.

En tiedä missä vaaka on, ahdistaa, haluan tietää paljonko olen lihonut vaikka toisaalta en. Ruokana oli juustotortellineja, lempiruokaani, minun oli pakko syödä ja jälkeenpäin rukoilin vain että vanhempani olisivat lähteneet lenkille kauppaan ystäville ihan sama kunhan vain olisin päässyt oksentamaan ilman, että vanhan kerrostalon äänieristys olisi antanut minut ilmi häijysti hymyillen. Joten siinä minä istuin, kylpyhuoneen lattia ja sadat tuhannet miljoonat kyyneleet solisluilla, miksen minä voi vain olla laiha? Tai edes onnellinen? Jotain?

1025kcal ja enää en syö

Tänään kävin kahvilla Purjepojan kanssa, puhuimme kauan, minun syömistaustastani ja hänen itsemurhayrityksestään ja talvesta ja onnellisuudesta ja siitä, kuinka ihmiset ovat liian usein liian hiljaa kun tuntuu pahalta. On vähän helpompaa, kun nyt joku täälläkin tietää.

Lupasin äidille syöväni ulkona, mutta käännyinkin Subwayn ovilta takaisin ja kävelin viileänkoleaan syysiltapäivään. Istuin puistonpenkille, huimasi vähän, tuntui kuin olisin palannut entiseen - tyhjä vatsa ja turvallinen, lämmin, ontto olo rintalastassa. Pelko oli kuitenkin jossain siellä, lähellä, sillä minä en tiedä mikä se oli joka sai minut pakenemaan taas ruokaa. Oliko se tahto, päättäväisyys, vanha tottumus vai jokin pimeä kohta kylmän maidonvalkean ihon pinnassa, jokin joka on heräilemässä taas, kerää voimiaan ottaakseen minut taas valtaansa? Minä en tiedä. Mutta sen tiedän, että koko kehoni huutaa ruokaa ja vapisee energianpuutteesta (haha, ja minähän olen syönyt tänään, onpa minusta tullut heikko), ja se on hyvä.

Se tyttö koulussa työnsi tänään hänelle tarjotun jogurtin pois nähtyään sen ravintosisällön, sanoi siinä olevan enemmän kaloreita kuin hän normaalisti syö päivässä. Kaikki katsoivat oudoksuen, hän ei välittänyt ja minä ymmärsin. Näin sen hänestä jo kauan sitten, kyllä minä tunnistin, näin arvet ranteessa ja bambijalat, niin laihat, että teki pahaa katsoa koska olen kateellinen.

Nälkä nälkä nälkä NÄLKÄ mutta minä taistelen

takaisin keijumetsään, elodie

(500kcal, tunti kävelyä ja tunti body pumpia)

juokse, lihava tyttö, juokse

Pikkukaupunki oli aivan ennallaan, syksyn punertamat koivut ja viileän autiot kadut aamuyöstä. Perjantaina mummi paistoi aprikoosiviinereitä ja minua itketti, minulla on niin kamala ikävä häntä ja aika kuluu liian nopeaa, minä en ole vielä valmis menettämään häntä. Vaarikin valitteli rintakipuja, vaikea hengittää, älkää menkö vielä, ettehän?


Lauantai olikin sitten vain kuplivaa, minulla oli kaunis valkoinen mekko ja kiharat olkapäillä, minä tanssin ja nauroin ja join ja juoksin poliiseja piiloon lähimetsikköön, kikatusta ja unohtuneet korkokengät kuluneilla rappusilla. Ajoimme taksilla Amelielle, valvoimme aamuun asti, söimme tortilloja (olin jo oksentamassa, kun muistin että helvetti en minä ole näin heikko ja nousin ylös ja pyyhin silmäni ja menin takaisin keittiöön) ja puhuimme ihan kaikesta mahdollisesti ja minä olin onnellinen. Lentokoneessa itketti, ilma oli pilvetön, talojen ja peltojen tilkkutäkki levittäytyi kauniina alhaalla mutta minun silmäni olivat lasia, minä pelkään mummin puolesta ja olen varma että tytötkin unohtavat minut vielä. Haluaisin ottaa koko elämäni sieltä ja tuoda sen tänne asfalttitaivaan alle, täällä minä haluan olla mutta en ehkä ilman heitä ja äh en minä tiedä enää mistää mitään.

Jim ei soittanutkaan.

Tänään minä katselin sadepisaroiden hidasta valssia ikkunalasin pinnalla ja tajusin ensimmäistä kertaa, että ikävöin pientä salaisuuttani enemmän kuin mitään muuta. Ikävöin kahdeksan kilometrin lenkkejä paastopäivien jälkeen, pakastevihanneksia, aspartaamin kaloritonta makua, oksentamista, suklaata sormenpäissä, ulospiirtyviä lonkkaluita, pieneneviä lukuja - minä ikävöin sitä tunnetta, kun leijuu kaksitoista senttiä maan yläpuolella ja joutuu nojautumaan seinään, kun yöllä hapuilee pimeässä keittiössä vesilasia turruttamaan vatsaa repivää tyhjyyttä, ikävöin epätahtiin lyövää sydäntä ja kylmyydestä täriseviä kapeita jalkoja, joita Jim hieroi ihan hijaa, hymyillen.

Mutta minä olen jo täällä, turvassa, en aio enää lähteä sille tielle (ja ppst, sinä lihava ruma tyttö, et sinä edes pystyisi siihen enää, näethän sinä minkä näköiseksi olet itsesi päästänyt, sinä lihava lehmä), en, minä taistelen. Minä pysyn lujana. Minä haluan elää, ihan oikeasti.  Minä haluan elää.

mutta ehkä silti vielä joskus

Mutta minulle jää kertomus joka muistuttaa elämääni

Minulle jää ylleni satanut puiden pöly

Minulle jää salaisuus jota en kertonut kenellekään

Minulle jää unet joissa peurat puhuvat

Minulle jää villikuminan tuoksu hiljaisella aukiolla

Nyt täällä on jo vähän valoisampaa, syksyn ikkunoita hakkaava kylmyys tuntuu turvalliselta ja muutenkin kaikki on ihan hippusen verran helpompaa. Perjantaina oli ensimmäiset oikeat lukiobileeni, liköörishotteja ja mansikka-limen makuisia naurunpuuskia, musiikki oli kovalla, minä olin ihan uskomattoman humalassa mutta kukaan ei katsonut minua vinosti, he pitelivät hiuksiani kun oksensin bussipysäkille jonnekin päin Hakaniemeä ja ovat ystäviäni silti. Alkoholia kuluu taas ihan liikaa, mutta minähän vain nautin lukioelämästä ja uudesta identiteetistäni tässä uudessa maailmassa (ja yritän unohtaa faktan, että koeviikko lähestyy ja minä en osaa mi-tään.)

Mutta kaikki on hyvin nyt. Lähden huomenna käymään Pikkukaupungissa, ohjelmassa päiväunia isoäidin vanhalla sohvalla ja lauantai-illan valtavat juhlat huvilassa keskellä metsää rakkaustyttöjeni kanssa.

Ehkä tämä tästä.

Ulkona kesä venyttää jäseniään ja kurottautuu välillä peittämään saapuvan syksyn alleen, minä ahdistun ja epävakaa sää saa minut levottomaksi ja koulustressi pakottaa minut itstumaan iltaisin huoneeni lattialle ihan vain hengittämään sisään ulos sisään sillä ilma onkin yhtäkkiä lyijyistä savua keuhkoissa ja maailma tuntuu sumealta. Tänään itkin laboratoriossa kun hopeinen neula lävisti kalvenneen ihon mutta astelin silti pystypäin kouluun, olen niin paljon tyhmempi ja rumempi kuin muut ja äh kaikki on näin iltaisin vielä entistäkin vaikeampaa. Lisäksi kirjoitan ihan uskomattoman huonosti nykyään, äidinkielen esseestä 55/60 ja minua itkettää itkettää itkettää sillä se mitäänsanomattoman näköinen tyttö eturivistä sai täydet pisteet ja minä olen vain se valjun hymyn arvoinen kakkonen.

Minusta tuntuu yhtäkkiä siltä, että minusta ei oikeasti edes pidetä ja kaikki hymyt ovat pelkkää teatteria.

Toivottavasti teidän syyskuunne alkoi edes vähän paremmin kuin minulla, sillä rehellisesti, minä haluaisin vain kadota.

Lukio ahdistaa minua tällä hetkellä ihan uskomattoman paljon. Tuntuu, että olen ihan väärässä paikassa, etten kuulu kaikkien noiden mallioppilaiden ja luonnonlahjakkuuksien joukkoon, että minä olen jotenkin täydellisen pihalla kaikesta. En voi kun ristiä käteni ja toivoa, että tämä helpottaa. Asiaan saattaisi auttaa myös se, että saisin kadonneen koulumotivaationi edes osittain takaisin. Lähipäivinä kemian- ja espanjankirjat ovat unohtuneet sängylle kannet kiinni, kun olen uponnut omaan ahdistukseeni ja tuijottanut ikkunalasia pitkin valuvia sadepisaroita, kuin harmaata silkkiä levitettynä yli Helsingin taivaan ja minun mieleni on tyhjää.

Lähden käymään Pikkukaupungissa parin viikon kuluttua. Minulla on salaa ikävä lapsuuden kotikaupunkini kulunutta asfalttia, pysähtynyttä ilmaa, pieniä mummoja aamuhämärässä maitopurkkeja koreissaan. Ennen kaikkea minulla on ikävä Julietia, Reneä, Amelieta, minun tyttöjäni, enkeleitäni, minulla on heitä ihan mieletön ikävä. Ja vaikken sano sitä ääneen, minä toivon lauantai-illan pimeydessä törmääväni Jimiin, haluan vain suudella häntä ihmisjoukon keskellä ja leikkiä taas, että olemme toistemme tästä ikuisuuteen. Niin, ja itkeä sitten kun juna lipuu pois asemalta ja hän jää seisomaan laiturille, hiljaa, unohtaa minut ja kävelee pois ja olen taas yksin. Minä puhuin suoraan sanoen paskaa, kun luulin pystyväni vihdoin päästämään Jimistä irti. Mitä lähemmäs mahdollinen tapaamisemme tulee, sitä enemmän minä haluan hänen kätensä ympärilleni, ja minusta tuntuu, että taidan siltikin rakastaa häntä vieläkin.

Syömisen kanssa horjun edelleen vähän heikoilla vesillä, välillä jätän aterioita ihan vanhasta tottumuksesta väliin ja toisinaan taas huomaan vain että syön syön syön syön enkä pysty lopettamaan vaikka vatsa ja sydän huutaisivat kuinka lujaa tahansa. En oikein tiedä mitä tämä on, sitä kuuluisaa paranemista? Olen kuitenkin ollut niin ahdistunut koulun ja ihmissuhteiden takia, että epävarmuus kropastani on jäänyt - onneksi - taka-alalle. Mieleeni on kuitenkin pinttynyt ajatus siitä, että minun pitäisi laihduttaa muutama kilo, kolme tai viisi tai vaikka kymmenen ihan sama ja minä yritän parhaani mukaan päästä siitä eroon.

Ihanaa viikonloppua teille pienille keijuille. ♥
(Ja psst, blogin ulkoasu saattaa muuttua lähiaikoina hieman. Älkää säikähtäkö, hihih.)